Suomen kirjallisuus
Wikipedia
Suomen kirjallisuudella tarkoitetaan Suomessa kirjoitettuja ja painettuja kirjoja ja muita painotuotteita, sekä suullisena perimätietona välittynyttä kansanrunoutta. Suomalainen kirjallisuus on kirjoitettu enimmäkseen suomen ja ruotsin kielillä, mutta siihen kuuluu myös varhaisempia latinankielisiä teoksia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Esihistoriallinen aika
- Pääartikkeli: Suomalainen kansanrunous
Suomalaisen kansanrunouden juuret ulottuvat pitkälle pakanuuden aikaan. Tutkimus on osoittanut, että kalevalamitta, joka on yhteinen suomalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle, on peräisin alkusuomalaiselta ajalta. Näin ollen on ilmeistä, että jo tuolloin oli olemassa myös suomalaista runoutta.
Vanhimpina suomalaisen kansanrunouden kotipaikkoina pidetään Länsi-Suomea ja Viroa. Jo varhaisina aikoina runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta liettualaiselta ja slaavilaiselta, sekä toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Eepillisten ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo silloin lyyrillistä runoutta, sananlasku- ja loitsurunoutta sekä satuja.
Vanhimpana itämerensuomalaisena kirjoituksena pidetään Novgorodin Tuohikirjeitä n. 1100-1200 luvulta. Tuohikirje (kirje nro. 292) on kirjoitettu tuon ajan karjalan kielellä tai sitä läheisesti muistuttavalla kielellä (kyrillisin kirjaimin), ja sitä pidetään vanhimpana tunnettuna merkkinä itämerensuomalaisesta kirjoituksesta. Kirjeen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta sitä on pidetty loitsuna. Kyseessä voisi olla salamaa koskeva loitsu, sillä ilmeisesti siinä puhutaan jumalan nuolesta. Tunnetaan myös toinen itämerensuomalaista kieltä sisältävä kirje, joka on ilmeisesti sanaluettelo.
[muokkaa] Ruotsin vallan aika
[muokkaa] Keskiaika (noin 1154–1523)
Katolisella keskiajalla kansanrunouden kehitys ei päättynyt, vaan loitsu-, sananlasku- ja saturunous jatkuivat edelleen. Keskiajalla suomalainen kansanrunous sai vaikutteita erityisesti kristinuskosta ja muusta länsimaisesta sivistyksestä. Muinaisia taruja välittäneiden runojen lisäksi syntyi balladintapaisia lauluja, kuten Elinan surma, kristillisperäisiä legendoja, kuten Piispa Henrikin surmavirsi, sekä joitakin historiallisia runoelmia. Runot kehittyivät siirtyessään paikkakunnalta paikkakunnalle ja sukupolvesta sukupolveen, aina siihen asti kun niitä alettiin kirjoittamaan ylös. Tämän vuoksi kansanrunoudessa on havaittavissa erilaisia kerrostumia, joista nuorimmat eroavat vanhemmista yleensä suuresti.
Suomalaista kansanrunoutta on säilynyt nykyaikaan vuosisatoja myöhemmin muistiin kirjoitetuissa runoissa ja loitsuissa, joita on koottu muun muassa Kalevalaan ja Kantelettareen. Säilyneissä runoissa on hyvin keskiaikainen leima, sillä pakanalliset ja kristilliset ainekset ovat niissä monella tavalla sekoittuneet toisiinsa. Pakanuuteen viittaavat muun muassa moninaiset jumalolennot ja loitsut. Kristinusko on vaikuttanut puolestaan käsityksiin tuonelasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, sekä usein esiintyviin madonnamaisiin äitihahmoihin. Tämän vuoksi on vaikea tietää mihin aikaan runot ovat todellisuudessa syntyneet, koska pakanuus säilyi vielä vuosisatoja kristilliselläkin ajalla. Suomalaisessa kansanrunoudessa ei kuitenkaan juurikaan esiintynyt keskiajan ritarirunoutta sille ominaisine ylimyksellisine piirteineen ja rakkausaiheineen.
Puhtaasti kirjallisia teoksia Suomessa on keskiajalta vain vähän. Näihin kuuluu muun muassa latinankielisiä virsiä ja koululauluja, kuten Piae Cantiones, Piispa Henrikin liturgia (noin 1290), lakikirja Codex Aboensis eli Turun käsikirja (1440-luku), messukirja Missale Aboense, joka oli ensimmäinen Suomea varten painettu kirja (1488), kirkkokäsikirja Manuale Aboense (1522), piispainkronikka sekä ruotsiksi käännettyinä joukko pyhimyslegendoja ym. uskonnollisia kirjoituksia. Pyhimyslegendoja ja yksittäisiä Raamatun kirjoja ruotsinsi erityisesti 1400-luvun lopulla Naantalin luostarin munkki Jöns Budde. Hän on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö. Häntä pidetään usein myös Suomen ensimmäisenä kirjailijana, vaikka suurin osa hänen tuotoksistaan olikin käännöksiä. Suomen kielellä keskiajalla kirjoitetut tekstit supistuvat joidenkin rukousten suomennoksiin sekä yksittäisiin sanoihin ja lauseparsiin, joita tavataan joissakin yksittäisissä asiakirjoissa.
Keskiajan kirjallisuutta tuhottiin laajalti uskonpuhdistuksen jälkeen. Erityisesti paperiset teokset poltettiin usein. Pergamentti ei kuitenkaan palanut, ja raaka-ainepulan vuoksi suurille pergamenttisivuille löydettiin muuta käyttöä. Niitä käytettiin usein voutien tilikirjojen kansina. Suurin osa Suomen keskiajan kirjallisuudesta on koottu tällaisista yksittäisistä pergamenttisivuista 1840-luvun jälkeen. Sivuja on koottu noin 10 000 yhteensä yli tuhannesta eri kirjasta.
[muokkaa] Uskonpuhdistuksen aika (1523–1640)
Uskonpuhdistus korotti kansankielen jumalanpalveluksen kieleksi. Se sai aikaan myös suomen kirjakielen ja suomalaisen kirjallisuuden syntymisen, sekä suuntasi suomen kielen käytön ensisijaisesti hengelliselle alueelle. Suomenkielisen kirjallisuuden perustaja on Turun piispa Mikael Agricola. Hän suomensi Raamatun Uuden testamentin (Se Wsi Testamenti, 1548) ja kirjoitti muun muassa ensimmäisen suomenkielisen aapisen Abckirian sekä Rucouskirian.
Agricolan aikalaisia olivat muiden muassa Mathias Johannis, joka suomensi kirkkokäsikirjan ja messun (1546), sekä Herra Martti, joka suomensi ensimmäisenä Ruotsin valtakunnan lakikirjan (1548). Hieman myöhemmältä ajalta ovat peräisin Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset. Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan toimitti Jacobus Finno ja uuden laajennetun laitoksen Maskun kirkkoherra Hemminki Maskulainen, joka myös julkaisi suomenkielisen käännöksen Piae Cantiones –laulukokoelmasta.
Piispa Ericus Erici Sorolainen toimitti suomeksi kaksiosaisen postillan (1621–1625). Hänet tunnetaan myös katekismuksen tekijänä. Hengellistä kirjallisuutta kirjoitti myös muun muassa piispa Paavali Juusten, joka julkaisi latinaksi postillan sekä aikakirjan Suomen piispoista.
Uskonpuhdistusajalla ruotsinkielinen kirjallisuus oli Suomessa vähäisempää. Merkittävin ruotsinkielinen kirjailija oli tähtientutkija Sigfrid Aronus Forsius, joka tunnetaan almanakantekijänä sekä hengellisenä runoilijana. Ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius kirjoitti ruotsiksi riimikronikan Suomesta. Tällä aikakaudella syntynyt suomenkielinen kirjallisuus painettiin Suomen ulkopuolella, enimmäkseen Ruotsissa, sillä Suomessa ei ollut vielä tuolloin kirjapainoa.
[muokkaa] Ruotsin suurvalta-aika (1640–1720)
Turun akatemian perustaminen kohotti Suomen opillista sivistystä ja vilkastutti kirjallisia harrastuksia. Näitä edistivät myös Suomeen perustetut kolme kirjapainoa, ensimmäinen vuodelta 1642. Ensimmäinen suomessa painettu teos oli samana vuonna valmistunut Mikael Wexioniuksen väitöskirja Discursus politicus de prudentia. Ensimmäinen Suomessa painettu suomenkielinen kirja oli puolestaan Johannes Matthiae Collinuksen Ylimmäisen keisarin Jesuxen Christuxen mandati eli käsky vuodelta 1643.
Samaan aikaan alkoi myös ruotsin kielen käyttö vahvistua säätyläispiireissä sekä kirjallisuudessa. Ruotsin kieli alkoi kohota latinan rinnalle opillisen sivistyksen välittäjänä. Suomen kieli pysyi lähinnä kansan ja sille tarkoitetun uskonnollisen kirjallisuuden kielenä.
Melko niukassa suomenkielisessä kirjallisuudessa on tällä aikakaudella merkillepantavaa erityisesti koko Raamatun suomennoksen, Biblian, valmistuminen vuonna 1642. Se vakiinnutti suomen kielen oikeinkirjoituksen pitkiksi ajoiksi. Myöhemmin valmistuivat virsikirja (1701), joka pysyi sellaisenaan käytössä vuoteen 1886, sekä koraalikirja (1702).
Suurin osa muustakin suomenkielisestä kirjallisuudesta oli tuohon aikaan edelleen hengellistä kirjallisuutta. Saarnoja kirjoitti muun muassa Lauri Tammelinus. Virsirunoilijoista ovat merkittävimmät Juhana ja Eerik Cajanus. Yksi aikakauden merkittävimpiä suomenkielisiä runotuotteita oli Mattias Salamniuksen kalevalamittaan kirjoittama messiadi Ilo-laulu Jesuxesta.
Akatemian perustaminen sai kuitenkin vähitellen aikaan myös tieteellistä kirjallisuutta. 1600-luvun puolen välin ja 1700-luvun alun välillä syntyi muun muassa suomen kielen tieteellinen tutkimus. Ensimmäiset suomen kieliopit oli kirjoitettu latinaksi (Petraeus 1649, Martinius 1689 ja Vhael 1733). Henrik Florinus toimitti vuonna 1678 suppean suomen kielen sanakirjan sekä julkaisi vuonna 1702 kokoelman suomalaisia sananlaskuja.
Daniel Juslenius kirjoitti ensimmäisen laajemman suomen kielen sanakirjan, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745). Hän oli myös suomalaisuusaatteen edelläkävijä, joka ylisti teoksissaan Suomen maata ja kansaa suorastaan liioittelevalla isänmaanrakkaudella. Teoksessaan Aboa vetus et Nova (1700) hän muun muassa esitti Rooman kulttuurin olevan peräisin Suomesta.
[muokkaa] Vapauden aika (1720–72), kustavilainen aika (1772–1809)
1700-luvulla henkisessä elämässä tapahtui valistusajan myötä jyrkkä muutos. Tieteet, erityisesti filosofia, vapautuivat kirkon holhouksesta ja alkoivat kehittymään omia teitään. Varsinainen uudistus tapahtui luonnontieteiden alalla, jossa Carl von Linnén vaikutus ulottui Suomeenkin. Hänen kannattajiaan olivat luonnontieteilijöinä muun muassa Johan Browallius ja K. F. Mennander.
1700-luvun humanistisen tieteen merkittävin edustaja oli H. G. Porthan, jonka vuoksi koko aikakautta on Suomen kirjallisuuden historiassa usein nimitetty "Porthanin aikakaudeksi". Hänen ympärilleen keräytyi joukko tutkijoita, jotka käsittelivät teoksissaan Suomen historiaa, kieltä, muinaisuskoa jne. Hänen ympärilleen muodostui myös Suomen ensimmäinen kirjallinen seura, Aurora-seura, joka perusti ensimmäisen suomalaisen sanomalehden Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo (vuodesta 1771, myöhemmin nimellä Åbo Tidningar). Seuran taiteelliset pyrkimykset peri F. M. Franzen, joka on merkittävin Suomen Ruotsin vallan aikaisista runoilijoista. Franzenin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus.
Porthanin vaikutus oli huomattava myös suomenkielisellä taholla. Se innosti Christfried Gananderia ja K. E. Lencqvistiä työhön suomen kielen ja suomalaisen mytologian alalla ja Antti Lizeliusta perustamaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Tuon ajan suomenkielisen kirjallisuuden edustajista mainittakoon saarnakirjan tekijä Juhana Wegelius sekä runoilijat Simo ja Henrik Achrenius.
[muokkaa] Venäjän vallan aika (1809–1917)
[muokkaa] Kansallishenki herää
Suomen Ruotsista erottamisen jälkeen kansallishenki alkoi herätä ja Suomen kirjallisuus alkoi saada omintakeisempaa muotoa ja sisältöä. Upsalasta tullut uusromanttinen virtaus sai Turussa joukon kannattajia, ns. Turun romantikot, joista useimmat ryhmittyivät Aura-kalenterin (1817–1818) ja Mnemosyne-lehden (1819–1823) ympärille. Ryhmän sieluna toimi A. I. Arwidsson, joka oli ennen kaikkea sanomalehtimies ja historiantutkija, mutta kirjoitti myös runoja. Kielen tutkijoina vaikuttivat Gustaf Renvall, suomalaisen sanakirjan ja kieliopin tekijä, Reinhold von Becker, Turun Viikkosanomien toimittaja ja niin ikään kieliopin tekijä, sekä A. J. Sjögren, tutkimusmatkailija.
Suomalaisen kansallistunteen herätys 1840-luvulla lähti etupäässä J. V. Snellmanista, joka vaikutti sanomalehtimiehenä, ajattelijana, yliopistonopettajana ja valtiomiehenä. 1840-luvulla alkoi myös suomalainen sanomalehtikirjallisuus edistyä, kun Viipurissa ilmestyi vuosina 1845–47 Kanava ja Helsingissä vuodesta 1847 Suometar.
Kansallistunteen heräämisen seurauksena Suomen kansanrunouden keräily vilkastui, ja siihen ottivat osaa muun muassa Arwidsson ja C. A. Gottlund, joka toimi myös monipuolisena kirjailijana, sekä Zacharias Topelius. 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä toimi myös muutamia runoilijoita, jotka taivuttelivat suomea uudenlaisiin runomittoihin. Tuotteliain heistä oli Jaakko Juteini, joka käsitteli runoissaan ja suorasanaisissa teoksissaan erilaisia aiheita valistusajan hengessä. Toinen varhainen mutta tuotannoltaan suppeampi runoilija oli Kallio eli Samuel Gustaf Bergh.
Elias Lönnrotin elämäntyö toimi suoranaisena jatkona näille pyrkimyksille. Lönnrot oli kerännyt kansanrunoja jo vuodesta 1828. Kanteletar ilmestyi vuonna 1840 ja Kalevala nykymuodossa vuonna 1849. Näihin aikoihin oli ns. "murteiden taistelu", joka koski varsinkin suomen kielen oikeinkirjoitusta sekä kysymystä, tulisiko kirjakielen pohjana olla itä- vai länsimurre. Vasta Lönnrot sovitti riidan yhdistämällä kirjakieleen aineksia molemmista päämurteista.
Suomen ruotsinkielisen runouden ensimmäinen huippukausi ajoittui 1830–1860-lukujen väliin. Sen keskeisin henkilö oli J. L. Runeberg. Runebergin ympärille muodostui 1830-luvulla Helsingissä ns. Lauantaiseura. Tähän piiriin kuuluivat muun muassa fyysikko ja runoilija J. J. Nervander, estetiikan professori, runoilija ja kaunopuhuja Fredrik Cygnaeus, sekä Runebergin puoliso, novellien ja historiallisten kertomusten kirjoittajana tunnettu Fredrika Runeberg. Runebergin piiriä lähellä olivat myös runoilijat Lars Stenbäck ja Zacharias Topelius. Myöhemmän jälkipolven kirjailijoita, jotka henkisesti liittyivät Runebergin ja Topeliuksen aikaan, olivat muun muassa Emil Nervander ja Rafael Hertzberg.
Suomalainen romaanikirjallisuus sai alkunsa 1840-luvulla. Vuonna 1840 ilmestynyttä Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönania pidetään ensimmäisenä Suomessa ilmestyneenä romaanina. Muita varhaisia aikalaisromaanien kirjoittajia olivat Wendla Randelin ja Charlotta Falkman. Historiallisen romaanin aloittaja oli Zacharias Topelius 1850-luvulla. Myös Fredrika Runeberg lukeutuu varhaisiin historiallisen romaanin kirjailijoihin: hänen esikoisromaaninsa oli kirjoitettu 1840-luvun alussa mutta ilmestyi vasta 1850-luvulla.
Huomattavampia omaperäisiä teoksia alkoi ilmestyä suomeksi vasta 1860-luvulla. Jonkinlaisena vanhan kansanrunouden jälkisatona voidaan pitää sitä kalevamitalla sepitettyä mutta sisällykseltään omintakeista runoutta, jota tuottivat sellaiset talonpoikaisrunoilijat kuin Paavo Korhonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Edellä mainittujen lisäksi suomenkielistä kirjallisuutta kartuttivat muun muassa J. F. Lagervall näytelmillään, Pietari Hannikainen huvinäytelmillään ja novelleillaan, Antero Warelius luonnontiedettä käsittelevillä kirjoillaan, J. F. Granlund käännöksillään ja runomukaelmillaan, E. A. Ingman runoillaan, J. F. Cajan (Kajaani) Suomen historiallaan, G. E. Eurén suomen kieliopillaan ja suomalais-ruotsalaisella sanakirjallaan, Wolmar Schildt (Kilpinen) sanasepitelmillään sekä Erik Rudbeck (Eero Salmelainen) julkaisemillaan kansansaduilla ja -tarinoilla.
Suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä ehkäisi vuonna 1850 annettu sensuuriasetus, joka kielsi kaikkien muiden suomenkielisten kirjoitusten paitsi uskonnollisten ja taloudellisten kirjoitusten painattamisen. Sensuuriasetus peruutettiin virallisesti vasta vuonna 1860.
[muokkaa] Suomenkielisen kirjallisuuden nousu
Kun yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä vilkastui, koitti kirjallisuudellekin ripeän kehityksen aika. Painopiste alkoi siirtyä suomenkielisen kirjallisuuden puolelle. Runoilijat A. E. Ahlqvist (A. Oksanen) ja Julius Krohn (Suonio) taivuttelivat suomen kieltä uudenaikaisempiin, taiteellisempiin runomuotoihin. Ahlqvist oli samalla huomattava kielimies, ja Krohn tutki puolestaan kirjallisuushistoriaa ja perusti suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen. Yrjö Koskinen käytti kirjallisia kykyjään pääasiassa Suomen historian tutkimiseen ja valtiolliseen toimintaan.
Ensimmäinen kokonaan taiteilijankutsumukselleen elänyt suomalainen kirjailija oli Aleksis Kivi, joka oli ensimmäinen huomattavaa menestystä saavuttanut suomeksi kirjoittanut suomalainen kirjailija. Tämän vuoksi häntä voidaan pitää suomalaisen kirjallisuuden isänä. Suomalaisen teatterin perustaja ja ensimmäinen johtaja K. J. Bergbom kirjoitti draamoja ja novelleja, runoilija Tuokko eli A. J. Törneroos käänsi useita vieraskielisiä teoksia suomeksi, ja novellikirjailijat K. J. Gummerus, Samuli Suomalainen, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija Theodolinda Hahnsson sekä historiallisten näytelmien ja romaanien kirjoittaja E. F. Jahnsson tyydyttivät suuren yleisön kirjallisia tarpeita omalla tuotannollaan. Muutamilla aloilla huomattiin jo siirtymistä realistisempaan kuvaustapaan päin, esimerkiksi Pietari Päivärinnan ja J. H. Reijosen teoksissa.
Kirjallisuudessa tapahtui perinpohjainen muutos kuitenkin vasta kun Suomeen saapui 1880-luvulla Skandinavian kautta maininkeja uudenaikaisesta realismista. Björnsonin, Ibsenin, Kiellandin, Lien ja Garborgin teoksia luettiin ja ihailtiin paljon. Lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen tuli tuolloin vaikutteita Ruotsista, Ranskasta ja Venäjältä. Kaikki tämä synnytti suomalaisessa kirjallisuudessa virkeätä liikettä ja herätti eloon ajan kysymyksiä — muun muassa eettisiä sekä nais- ja työväenkysymyksiä — pohtivan todellisuuskuvauksen.
Realististen aatteiden pisimmälle menevänä esitaistelijana suomenkielisten taholla toimi Minna Canth (kts. myös suomenruotsalainen K. A. Tavaststjerna). Suomenkielisen novellin huomattavimmaksi edustajaksi kohosi Juhani Aho. Huvinäytelmien tekijänä on mainittava Robert Kiljander. Myös Arvid Järnefelt aloitti realistina, mutta hän kääntyi pian aaterunouteen, käsitellen uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä tolstoilaisessa hengessä. Santeri Ivalo aloitti nykyajan kuvaajana, mutta kirjoitti myöhemmin historiallisia romaaneja, Teuvo Pakkala kuvasi syntymäkaupunkinsa Oulun laitapuolien köyhälistöä ja varsinkin lapsimaailmaa, ja Kalle Kajander puolestaan oli huomattava Etelä-Hämeen maalaiskansan ja Väinö Kataja peräpohjalaisten kuvailija. Vankkaa maalaisrealismia tavattiin myös Päivärinnan ja muiden ns. kansankirjailijoiden, kuten Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen ja Juhana Kokon teoksissa.
Eräissä realismin myöhemmissä edustajissa kuvauksen objektiivisuus alkoi väistyä subjektiivisemman tunnelmavärityksen tieltä. Niin kävi esimerkiksi Maila Talvion teoksissa, joissa käytiin käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämän varjopuoliin. Vielä pidemmälle tässä meni Ilmari Kianto. Ajan romanttisista edellytyksistä tekivät eräät nuoret kirjailijat vuoden 1900 tienoilla pisimmälle menevät johtopäätökset. Näihin kuuluivat muun muassa Volter Kilpi ja Joel Lehtonen. Tämä suunta oli kuitenkin ohimenevä. Pyrkimys suurempaan sisäisyyteen ja draamalliseen keskitykseen tulee näkyviin Johannes Linnankosken tuotannossa.
Maria Jotuni toimi näytelmäkirjailijana sekä novellistina. Muista suomalaisista tuon ajan novellisteista mainittakoon Jalmari Hahl, Hjalmar Nortamo, Aino Kallas, Kyösti Wilkuna, Konrad Lehtimäki, Maiju Lassila (oik. Algoth Untola), Hilja Haahti, Marja Salmela. Kallas ja Haahti toimivat myös runoilijoina, samoin voittopuolisesti L. Onerva.
Suomenkielinen lyriikkakin sai Oksasen ajoista lähtien paljon viljelijöitä. 1870-luvulla aloitteli joukko runoilijoita: Kaarlo Kramsu, Shakespearen suomentaja Paavo Cajander, professori Arvid Genetz (A. Jännes) ja J. H. Erkko. Realistisen murroskauden merkit tuntuvat selvimmin Kasimir Leinon runoudessa. Muista hänen aikaisistaan lyyrikoista mainittakoon Severi Nuormaa ja Valter Juva.
Vasta 1890-luvulta alkaen persoonallisesti läikehtivä mielikuva- ja tunne-elämä pääsi lyriikassa vapaammin kuuluville. Huomattavimmat tuolloin toimineista suomalaisista runoilijoista olivat Eino Leino ja Larin Kyösti, jotka runsaan lyyrillisen tuotantonsa ohessa liikkuivat myös muilla kirjallisilla aloilla, sekä Otto Manninen, V. A. Koskenniemi, Aarni Kouta, Juhani Siljo, Aaro Hellaakoski (joka julkaisi myös suorasanaista kirjallisuutta), Einari Vuorela ja Uuno Kailas. 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun näytelmäkirjailijoista ovat merkittävimmät Artturi Järviluoma ja Lauri Haarla.
[muokkaa] Suomen itsenäisyyden aika
1900-luvun alun lähtökohtia olivat proosassa kansankuvaus, uusrealismi ja työläisromaani, runoudessa kansallinen uusromantiikka.
Suomen itsenäisyyden alkuajan huomattavimmat kertomakirjailijat olivat F. E. Sillanpää, Viljo Kojo (myös lyyrikko), Emil Elenius, Heikki Toppila, Arvi Järventaus, Juho Koskimaa ja Pentti Haanpää. F. E. Sillanpää voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. Palkinto myönnettiin "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan".
1920-luvulla suomenkielisessä kirjallisuudessa nousi esille Tulenkantajat-ryhmä, joka julisti kansainvälistä sanomaa "Ikkunat auki Eurooppaan!" Heihin kuuluivat muiden muassa Katri Vala, Mika Waltari ja Uuno Kailas. Suomenruotsalaiset lyyrikot kehittivät Edith Södergran johtotähtenään ns. suomenruotsalaisen modernismin, jolle oli tyypillistä vapaa rytmi, voimakas kuvallisuus, aihealueen laajeneminen, arkiset motiivit sekä puhekielisyys. Vaikutteita siihen saatiin muun muassa englantilaisesta imagismista, venäläisestä futurismista, dadaismista ja ekspressionismista.
1930-luvulla maailmanpoliittinen tilanne vaikutti Suomeenkin, ja kansainvälisyyden tilalle nousivat perinteellisyys ja kansallisuus.
Ensimmäinen ja toinen maailmansota sisällissotineen näkyvät suomalaisessa proosassa voimakkaina aina 1980-luvulle saakka. Sotia ovat käsitelleet muiden muassa Väinö Linna, Lauri Viita, Veijo Meri ja Paavo Rintala. Tove Janssonin alkutuotannon muumikirjat voidaan ymmärtää paoksi sodan kauhuista.
1950-luvun modernismiksi nimetty kausi muistutti suomenruotsalaista modernismia. Tällä kaudella ei muodostunut kiinteää kirjailijaryhmää eikä erityistä ohjelmaa. 1950-luvun modernisteja olivat muiden muassa Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Aila Meriluoto, Tuomas Anhava ja Bo Carpelan.
1960-luvulla runoudessa uudistuivat taiteelliset ilmaisukeinot: arkisemmat äänenpainot, kaupunkiympäristöön liittyvä kuvasto, poliittiset ainekset ja yleinen rosoisuus. 1960-luvun "epäpuhtaaksi runoudeksi" kutsutun suunnan keulahahmo oli Pentti Saarikoski. Myös proosassa tilinteko lähimenneisyyden kanssa alkoi saada poliittisia painoja. Proosassa suosittiin etenkin dokumenttiteoksia, raportteja ja kiistakirjoituksia - kaunokirjalliset teokset jäivät vähemmälle.
1970-luvulla poliittisen kirjallisuuden vastapainoksi alkoi syntyä luonto- ja mieterunoa. Muuttoliike maalta kaupunkeihin puhutti romaanikirjailijoita (Kalle Päätalo, Gösta Ågren, Anni Blomqvist). Myös keskiluokan kuvaus kiinnosti (Kerttu Kaarina Suosalmi, Christer Kihlman, Jörn Donner).
1980-luvulla essee ja novelli nousivat, myös saamelaiskirjallisuutta alkoi ilmestyä (Nils-Aslak Valkeapää). Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden välinen raja alkoi hälvetä, kun suomenruotsalainen teos saattoi ilmestyä samaan aikaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoudessa näkyi rock-vaikutteita ja pitkästä aikaa loppusointujakin. Uusia runoilijoita olivat muun muassa Sirkka Turkka ja Arja Tiainen. 1980- ja 1990-luvulla monen sukupolven kirjailijat toimivat samanaikaisesti.
1990-luvun kirjallisuudessa EU:hun liittyminen, työttömyys tai talouskriisi eivät näy niin voimakkaasti kuin voisi odottaa, vaan maaseudun autioituminen ja sodat pysyvät edelleen suosittuina aiheina, kuten myös historia ja filosofia. Kaikkiaan kirjallisuuden kenttä on sirpaloitunut erilaisiksi saarekkeiksi.
Muita itsenäisyyden ajalla vaikuttaneita merkittäviä kirjailijoita ovat muiden muassa: Saima Harmaja, Laila Hietamies, Veikko Huovinen, Helvi Hämäläinen, Eeva Joenpelto, Matti Yrjänä Joensuu, A.E. Järvinen, Leena Krohn, Arto Melleri, Arto Paasilinna, Erno Paasilinna, Olavi Paavolainen, Antti Tuuri ja Hella Wuolijoki.
[muokkaa] Nykykirjallisuus
- Kristina Carlson
- Jukka M. Heikkilä
- Pentti Holappa
- Kari Hotakainen
- Anna-Leena Härkönen
- Leena Krohn
- Sakari Kännö
- Rosa Liksom
- Mari Mörö
- Hannu Raittila
- Jouko Raivio
- Pirkko Saisio
- Arto Salminen
- Helena Sinervo
- Johanna Sinisalo
- Jari Tervo
- Kjell Westö
[muokkaa] Lähteet
- Pieni tietosanakirja
- Esko Häkli: The birth of Finnish literature
- Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia
