Kroatian sodan loppuvaihe
Wikipedia
Kroatian sodan kulku muuttui ratkaisevasti joulukuussa 1991, kun sotaonni kääntyi suosimaan kroaatteja. Taisteluja käytiin aina vuoden 1995 lopulle saakka kroaattien vallatessa alueitaan takaisin serbeiltä. YKn rauhanturvaajien toimintaan ei oltu tyytyväisiä, sillä he eivät kyenneet rauhoittamaan sodan suoja-alueita eivätkä estämään raakoja etnisiä puhdistuksia, joihin syyllistyivät sodan molemmat osapuolet.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Serbien eteneminen pysähtyy, YK ja rakoileva tulitauko
[muokkaa] 1991
Vukovarin antautumisen jälkeen serbit hyökkäsivät joulukuussa 1991 Länsi-Slavoniassa aikoen katkaista Kroatian kahtia. Heidän kohteinaan olivat Novska, Pakrac, Kutina ja Nova Gradiska. Hyökkäys pysähtyi kuitenkin 22. joulukuuta, jolloin kroaatit voittivat hyökkäävän serbiarmeijan ja vapauttivat Papukin, Bilogoran ja suuren osan Psunjia sekä Lipikin. Kroaattien sotatoimet olivat muuttuneet taktisista puolustavista operatiivisiksi hyökkääviksi; tässä tapauksessa oli kyseessä Operaatio Hurrikaani (Operacija Orkan). Tämän jälkeen tulitauko astui voimaan, mikä esti kroaatteja saavuttamasta tavoitettaan Sava-jokea.
[muokkaa] 1992
Vuoden 1992 alusta lähtien Kroatian sotaa käytiin pienemmillä kierroksilla. 15. tulitauko piti 3. tammikuuta alkaen. Serbit päättelivät vallanneensa Kroatiaa tarpeeksi. Tammikuussa tulitauon jälkeen maahan saapui 10 000 YK:n rauhanturvaajaa. Serbeille tämä sopi, sillä he olivat jo vallanneet useimmat serbialueet, 26,5 % Kroatiasta. Miloševićista oli myönteistä, että YK tuki miehitettyjen serbialueiden jäämistä serbeille. Kroaatit eivät luottaneet YK:hon, silä serbien tekemät etniset puhdistukset jatkuivat rauhanturvaajista huolimatta. 500 000 ihmistä oli ajettu pakoon kroaattialueilta, mutta vuosina 1992-1993 Kroatiaan saapui kuitenkin 225 000 kroaattipakolaista Bosniasta ja Serbiasta. Esimerkiksi Vojvodinasta karkottivat Vojislav Šešeljin radikaalipuolueen kannattajat kroaatteja 6. toukokuuta alkaen sen jälkeen kun alueelle saapui Kroatiasta muutamia satoja serbipakolaisia. Ensimmäiset Vojvodinan karkotukset tapahtuivat Hrtkovcissa, ja sama toistui Novi Slankamenissa, Peterovaradinissa sekä monilla muilla kroaattien asuma-alueilla Vojvodinassa. Tulitauko jäi hataraksi, ja YK-joukkojen lähdettyä kroaatit alkoivat vallata serbien ottamia alueita.
Kroatian armeija alkoi voimistua vuoden 1992 alussa. Siihen oli yhdistynyt puolisotilaallinen HOS jo lokakuussa 1991. Kroatia alkoi saada kansainvälisiä tunnustuksia tammikuussa 1992, jolloin EU tunnusti maan itsenäisyyden. YK:n UNPROFOR-joukkojen toiminta ei ollut Kroatiassa läheskään tyydyttävää. Kroaattien karkotukset jatkuivat, maata miinoitettiin ja kroaattikoteja ryöstettiin. YK jakoi Kroatiassa olevat suojelualueensa "vaaleanpunaisiin alueisiin" ja UNPA-alueisiin (UN Protected Area, "YK:n suojelualue"). Kroaattien ja serbien välisiä suojelualueita ei YK uskaltanut kaikilta osin valvoa ja niitä joutui serbien haltuun.
Kroaatit vapauttivat Dubrovnikin rannikon ja Konavlen touko-kesäkuussa. Dubrovnikin saarron purkaminen alkoi hyökkäyksellä Operaatio Poltettu maa (Operation Torched Land), joka päättyi Etelä-Kroatian vapauttamiseen. Helmikuussa tai maaliskuussa 1992 liittoarmeija vetäytyi viimeisistä Kroatian alueella olevista tukikohdistaan, Lastovon ja Lisin saarilta. 21. heinäkuuta salamannopea Kroatian armeijan hyökkäys vapautti kroaateille Miljevacin tasangon (7 kylää, noin 150 km²). Myös kroaattien Operaatio Otkos 10 eteni hyvin Slavoniassa. Zadarin tukala tilanne helpotti, kun Krizin kukkula Bibinjen yllä vallattiin serbeiltä. YK:n sinikypäräiset rauhanturvaajat katselivat sivusta, kun serbien tykistö tulitti monia Kroatian kaupunkeja. Osijek, Gospic, Sisak, Karlovac, Zadar ja Sibenik olivat serbien tykkitulen alla ainakin silloin tällöin koko sodan ajan.
Dubrovnikin pommitus oli voimakkainta lokakuusta 1991 helmikuuhun 1992. Kaupungin saarto päättyi toukokuussa 1992 kestettyään kahdeksan kuukautta. 29. toukokuuta vetäytyvät serbit pommittivat Dubrovnikia. Kroatian mukaan Dubrovnikin pommituksessa kuoli 114 siviiliä, serbien mukaan taisteluissa molemmin puolin kaikkiaan 88.
[muokkaa] Sodan loppuvaiheet
[muokkaa] 1993
Kroaatit menestyivät kohtalaisesti sodan lopussa, ja viimeiset muutamat sotapäivät olivat todellinen kroaattien ilotulitus. 22. tammikuuta 1993 kroaatit valtasivat Zadarin ympäristön Zelmunikista Maslenicaan kuten myös Zadarin lentokentän rikkoen aselevon. Heitä nimittäin ärsytti tärkeän Maslenican sillan oleminen serbien hallussa. Maslenican valtaus, Operacija Pirat, kesti 72 tuntia. Kroatia yhdistyi taas valtatien Zadar-Maslenica-Karlobag ollessa jälleen kroaateille auki. Operaatio ei kuitenkaan onnistunut täysin, sillä monet tärkeät liikenteen risteyskohdat jäivät serbitykistön vaikutusalueen alle. Kroatia sai sanktioita omien alueittensa vapauttamisesta, sillä YK oli kieltänyt rintamien muutokset. Kroaatteja suututti junnaava YK:n rauhanvälitystoiminta, jonka piti taata sujuvat liikenneyhteydet.
Kesällä Serbia liitti kaikki miehittämänsä alueet rahajärjestelmänsä, televisionsa ja postinsa alle. Vasta vuonna 1993 YK:n turvallisuusneuvosto eristi Serbian ja asetti sille sanktiot. Myös kroatialaiset harjoittivat etnisiä puhdistuksia serbien tapaan joillakin alueilla, tiettävästi ainakin Medakin taskussa syksyllä 1993. Tällöin kroaatit valtasivat Likassa Divoselon, Čitlukin ja Počiteljin kylät.
[muokkaa] 1994
Lokakuussa YK vahvisti, että UNPA-vyöhykkeet ovat Kroatian maata. 30. maaliskuuta 1994 allekirjoitettiin sopimus kapinoivien serbien ja kroaattien välillä vihollisuuksien lopettamisesta. Bosniakit ja kroaatit solmivat sopimuksen samoin vuonna 1994. Kroatian ja Serbian kanssa neuvoteltiin samaan aikaan suhteiden normalisoimisesta. Paavi Johannes Paavali II vieraili Kroatiassa. Kroaatit suhtautuivat YK:n rauhanturvaajiin negatiivisesti ja UNPROFOR muutettiin UNCRO:ksi.
[muokkaa] 1995
Vuoden 1995 alussa Kroatia aikoi perua YK-joukkojen luvan toimia sen alueella, hanke jäi kuitenkin toteutumatta. YK-joukot olivat nimittäin este Kroatian hyökkäysoperaatioille. Toukokuun alussa Kroatian armeija valloitti takaisin Pakracin-Okucanin alueen Länsi-Slavoniassa hyökkäyksessä nimeltä Operaatio Salama (Operacija Bljesak). Tämä oli merkittävä osoitus kroaattien kasvaneesta sotilaallisesta voimasta. Serbia ei auttanut alueen serbejä, joista useimmat pakenivat Bosnia-Hertsegovinan serbialueille. Sieltä käsin serbit tulittivat kroaattikaupunkeja kostoksi.
7. huhtikuuta 1995 Kroatian armeija valloitti serbeiltä huomattavan alueen Dinaarisilla vuorilla avaten tien hyökkäykselle Kniniin, Kroatian serbien pääkaupunkiin. Pohjoisilla Dinaarisilla vuorilla alkoi HV:n ja HVO:n yhteishyökkäys nimeltä Operaatio Kesä -95. Hyökkäys sujui hyvin; Bosansko Grahovo ja Glamoc vallattiin. Serbit kostivat tulittamalla Karlovacia, Sisakia ja Gospicia. 16. toukokuuta Kroatia sanoi vetävänsä joukkonsa Krajinasta, ja 21. toukokuuta Krajinan serbit halusivat liittyä Bosnian serbeihin. Kroaatit ja bosniakit tapasivat Splitissä kesäkuussa sopien yhteisistä sotatoimista serbejä vastaan. Serbit hylkäsivät ajatuksen rauhallisesta serbialueiden liittämisestä Kroatiaan rauhanneuvotteluissa Sveitsissä 3. elokuuta.
4. elokuuta 1995 kroaattien ja muslimien sotilaat ja poliisit aloittivat Kroatiassa ja Bosniassa yhteishyökkäyksen nimeltä Operaatio Myrsky (Operacija Oluja). 40 tunnissa kroaatit valloittivat Pohjois-Dalmatian, eteläisen ja itäisen Likan, Kordunin ja Banijan. Krajinan serbitasavalta romahti. Kroaattien sotilaita ja kansalliskaartin joukkoja oli operaatiossa mukana 200 000, panssareita 350 ja lisäksi 3000 tykistöasetta. Helikoptereita oli 50. Serbeillä puolestaan oli vain 50 000 sotilasta ja 200 panssaria sekä 350 raskasta tykistöasetta. Kroaattien tappiot olivat 1430 haavoittunutta ja 174 kuollutta sotilasta. Serbejä kuoli operaatiossa 1542, noin 750 hautaa on löydetty. Kninistä etelään suorittivat kroaatit etnisiä puhdistuksia. Arviolta 50 000 serbisotilasta ja 200 000 serbisiviiliä pakeni Kroatiasta, vaikka Kroatian hallitus pyysi heitä jäämään. Pakenemisen syynä oli pelko kroaattien kostosta. Serbijärjestö Veritasin mukaan operaatiossa olisi kuollut noin 1810 serbiä, joista ehkä ainakin kolmasosa sotilaita.
