Kohti Kroatian sotaa
Wikipedia
Kroatian sodan syynä oli suhteellisen varakkaiden kroaattien ja Jugoslaviaa johtavien serbien vastakkainasettelu joka johti Kroatian haluun erota Jugoslaviasta. Kroatiassa oli jonkin verran serbejä, joiden piti serbialaisten äärikansallismielisten mielestä jäädä samaan valtioon Kroatian itsenäistyessä. Tämä ilmaistiin selvästi kuuluisassa Belgradin akatemian muistiossa vuonna 1986. Äärinationalististen serbien linja johti väkivaltaiseen konfliktiin Kroatiassa ja muualla Jugoslaviassa. Alussa kroaattien ja serbien riita oli lähinnä sanaharkkaa ja panettelua sekä propagandaa tiedotusvälineissä, mutta se kehittyi vähitellen armottomaksi väkivallaksi vastapuolta kohtaan. Serbien johtaja Slobodan Milošević nostatti Kroatian serbialueet lakkoihin ja kapinaan kroaatteja vastaan.
[muokkaa] Kroaattien ja serbien välit 1980-luvulla
1980-luvun puolivälistä alkaen oli merkkejä jännitteiden kasvusta entisessä Jugoslaviassa. Vuoden 1985 joulukuussa serbialainen äärinationalisti Vuk Draskovic väitti Kroatian serbien joutuvan kulttuurillisen kansanmurhan uhriksi. Vuonna 1986 julkistettu Serbian taide- ja tiedeakatemian muistio kannatti yhtenäistä serbivaltiota ja mainitsi Kroatien serbit sorrettuna kansanosana.
Serbijohtaja Slobodan Milošević julkisti kroaattien vastaista propagandaa, ja myös Kroatian lehdistö alkoi arvostella serbejä kesällä 1988. Serbejä kutsuttiin mm. populisteiksi ja uusstalinisteiksi. Vuonna 1989 serbit syyttivät kroaatteja Josip Broz Titon tekemistä vääryyksistä, Titohan oli kroaatti. Joulukuussa Kroatia tuki Sloveniaa, kun Serbia julisti Slovenian talousboikottiin. Kesällä 1989 serbit osoittivat mieltään Kninissä.
Maaliskuussa Kroatian kommunistijohtaja Ivica Račan järjesti demokraattiset vaalit, jotka voitti Kroatian demokraattinen unioni HDZ. Entisestä oppositiomiehestä Franjo Tudjmanista tuli Kroatian johtaja, ja hän alkoi ajaa kansallismielistä kroatialaista linjaa. Samaan aikaan Milošević alkoi lietsoa ponnekkaammin serbivähemmistön kapinaa Kroatiassa. Kun kroaatit toimisivat serbien kapinaa vastaan, Jugoslavian liittoarmeija saisi syyn Kroatian miehittämiseen. Samoin Milošević alkoi antaa kaikista muista Jugoslavian kansallisuuksista ja ulkomaista yhä jyrkempiä lausuntoja.
Vuonna 1990 Jugoslavian historian ensimmäisissä kommunismin jälkeisissä monipuoluevaaleissa Serbiassa voitti sosialistipuolueeksi muunnettu kommunistipuolue SDS. Serbien julistaman Suur-Serbian rakentamiseen tähtäävän propagandan mukaan serbit olivat vaarassa: kaikkien serbien olisi asuttava samassa valtiossa. Motto kuului: vain yhtenäisyys pelastaa Serbian. 30. toukokuuta 1990 Kroatiassa alettiin vaatia itsenäisyyttä valtioliiton puitteissa. Vuonna 1991 Kroatiassa oli 4,7 miljoonaa asukasta, joista 75% kroaatteja ja 11% serbejä sekä 14% muita kansallisuuksia.
[muokkaa] Serbien kapina ja ensimmäiset levottomuudet
Kroatia liukui sotaan pikkuhiljaa yhteenottojen laajetessa asteittain. 15. huhtikuuta vastavalittu Jugoslavian presidentti sanoi Kroatian ja Slovenian vaalien olleen laittomat. Kroatiassa pidettiin monipuoluevaalit huhtikuussa ja toukokuussa 1990.
Vuonna 1990 toukokuusta lähtien serbien valvoma Jugoslavian liittoarmeija keräsi Kroatian aluepuolustusjoukoilta (TO) lähes kaikki aseet, kun kroaatit olivat alkaneet vaatia valtioliittoa Jugoslaviaan. Tämä olisi hajauttanut Jugoslavian, mistä serbit eivät pitäneet. Aseiden keruu Bosniasta, Kroatiasta ja Sloveniasta oli vastaus Slovenian ja Kroatian monipuoluevaaleihin. Kroatian johtaja Tudjman ei kuitenkaan alkanut heti salaa rakentaa omaa puolustustaan kuten Sloveniassa tehtiin. Samoin Kninin alueelle määrättiin kesäkuussa 1990 liittoarmeijan yksiköitä. Kroatia ei enää halunnut osallistua yleisjugoslavialaisiin vaaleihin. Jugoslavian armeija muuttui serbiarmeijaksi ja alkoi aseistaa Kroatian ääriserbejä. Serbialueilla oli Kroatiassa oma aluepuolustuksensa, serbien TO.
Kesällä 1990 Serbia aseisti avoimesti ääriserbejä. Kesäkuussa jotkut Kroatian serbialueet kieltäytyivät tunnustamasta Kroatian uutta HDZ-vetoista hallitusta. Kroatian serbikapinan keskus oli Kninin alue. Liittoarmeija aseisti kapina-alueita, eikä Kroatian vasta perustetulla poliisilla ollut tarpeeksi voimaa sen estämiseen. Serbit pystyttivät Kninin kaupunkiin ensimmäiset tiesulut kesällä 1990. 16. heinäkuuta Miloševićin puolueesta tuli sosialistipuolue.
17. heinäkuuta liittoarmeija ilmoitti Miloševićille olevansa valmis puuttumaan Kroatian asioihin. Samalla mainittiin selvästi Kroatiassa toimivat serbisissit. Vuoden 1990 lopulla Kroatian uutta hallitusta alettiin verrata toisen maailmansodan aikaiseen fasistiseen ustasha-järjestöön, joka vainoaa Kroatian serbejä. Kansainvälinen yhteisö tuki vielä vuonna 1990 Miloševićia "pahaa Kroatian ja Slovenian nationalismia vastaan". Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät tajunneet Jugoslavian tilannetta oikein. Jotkut saksalaispoliitikot tukivat Kroatiaa, mutta muut länsivallat estivät Saksan avoimen avun Kroatialle. Kroatia yritti hajottaa ääriserbien toimintaa mm. neuvottelemalla Serbian kanssa, mutta Serbia kielsi yhteytensä ääriserbeihin eikä tunnustanut haluavansa ottaa haltuun alueita Kroatiasta. Itä-Slavoniassa sijaitsevan Vukovarin alueelle saapui tällöin tshetnikkejä serbienemmistöisiin kyliin. Vukovarinkin alueen alkuperäistä serbiväestöä aseistettiin Serbiasta.
[muokkaa] Serbikapina laajenee
Koska Kroatia oli käytännössä aseeton, kroaattien strategiana oli välttää aseellisia yhteenottoja, serbit taas liittoarmeijan asevoiman turvin pyrkivät provosoimaan niitä. Psykologinen- ja propagandasota jatkui serbien tiedotusvälineiden suoltaessa jatkuvasti kroaattivastaista ohjelmaa.
Serbit pyrkivät valtaamaan voima-asemia ym. strategisesti tärkeitä kohteita Kroatiassa Krajinan kapinan jälkeen. 5. tammikuuta 1991 Knin, Obrovac, Benkovac, Gračac, Korenica, Donji Lapac, Dvor na Uni, Vojnić ja Hrvatska Kostajnica siirtyivät Krajinan alaisuuteen, eivätkä näiden poliisiasemat ottaneet enää ohjeita Zagrebin sisäministeriöltä. Serbikapina laajeni Kroatiassa keväällä 1991. Helmikuusta maaliskuuhun järjestettiin uusia serbien mielenosoituksia eri puolella Kroatiaa. Huhtikuussa Kijevon kylä saarrettiin barrikadein, 20 liittoarmeijan panssaria ajoi Vrpoljeen, Osijekin kaduilla oli panssareita ja Daljin poliisiasemalle hyökkäsivät terroristit. Serbit miehittivät Korenicaa ympäröivän alueen. Kroaattipoliisin tullessa rauhoittamaan kapinaa liittoarmeija puuttui peliin "erotuomarina" kaapaten alueen serbien haltuun "sisällissodan estämiseksi".
Huhtikuun alusta lähtien serbialaisia vapaaehtoisia tshetnikkejä alkoi saapua Kroatiaan yhä enemmän. Kroatian poliisi laajeni 20 000 miehen vahvuisiksi erikoispoliisijoukoiksi, jotka presidentti Tudjman nimesi 9. huhtikuuta kansankaartiksi, Zbor Narodne Garde (ZNG). Välikohtauksia sattui Pakracissa 1. maaliskuuta, Plitvicessä 31. maaliskuuta ja Borovo Selossa 2. toukokuuta, jossa kuoli 12 kroaattipoliisia ja haavoittui 21. Tämä välikohtaus kiristi huomattavasti kroaattien ja serbien jo tulehtuneita välejä. Joissain tarkasteluissa Borovo Selon välikohtausta pidetään sodan alkuna.
Tshetnikkien päälliköt Vojislav Šešelj ja Željko Ražnatović "Arkan" alkoivat toimia Kroatian itäosien öljyalueella Slavoniassa. Arkanin kaarti alkoi toimia alkuvuonna 1991. Samoihin aikoihin Kroatiassa oli järjestetty äänestys, jossa itsenäisyyttä kannatti 94%, kun 83% äänioikeutetuista osallistui äänestykseen. Kroaatit perustivat kansalliskaartin (ZNG) 28. toukokuuta eräällä Zagrebin jalkapallostadionilla. Tämä kertoi, että sodan läheisyys tiedostettiin.
Pääsiäisenä 1991 sattui Plitvicen kansallispuistossa Kroatiassa ensimmäinen kuolemaan johtanut välikohtaus Jugoslavian hajoamissodissa. Kroaattipoliisi kuoli serbien väijytykseen Plitvicen järvien läheisellä tiellä. Serbit olivat aiemmin vallanneet kansallispuiston alueen, ja nyt Kroatian sisäministeriön erikoispoliisi valtasi sen takaisin. Josip Jovićista tuli ensimmäinen Kroatian sodan uhri. Samoihin aikoihin serbit pystyttivät yhä enemmän katusulkuja Kroatiassa.
Jugoslavian osatasavaltojen presidentit yrittivät turhaan etsiä neuvotteluratkaisua Jugoslavian kriisiin huhti-kesäkuussa. Viimeinen kokous pidettiin 12. kesäkuuta, mutta tällöin oltiin jo käytännössä sodassa. Kesäkuun puolivälissä Kroatian parlamentin istuntoja alettiin pitää jatkuvasti, koska osatasavalta oli kriisissä. Vielä yksi yritys Jugoslavian kriisin sovittelemiseksi tehtiin heinäkuun alussa EY:n avulla. Ns. Brionin sopimus 7. heinäkuuta olisi peruuttanut Kroatian ja Slovenian itsenäisyyden.
