Pianosonaatti 23 (Beethoven)
Wikipedia
Appassionata eli Ludwig van Beethovenin pianosonaatti numero 23 op. 57 f-molli on sävelletty vuosina 1803–1804, jolloin Beethovenin kuulo oli jo huonontunut merkittävästi. Sonaatti julkaistiin vuonna 1807. Lisänimi "Appassionata" ei ole Beethovenin vaan kustantajan keksintö. Appassionata on lähes alusta loppuun synkkä sonaatti, lukuun ottamatta Adagiota. Sonaattia kritisoitiin aikanaan suuresti: "Beethoven on jälleen päästänyt pahat henget valloilleen, kuten aiemmissakin suurissa sonaateissaan...". Sonaatista on myös sanottu, että se "tutkii ihmismielen pimeitä puolia". Sonaatti on omistettu kreivi Franz von Brunswickille, jonka sisko Josephine oli Beethovenin oppilas.
[muokkaa] Rakenne
- Sonaatissa on kolme osaa
- Allegro assai
- Andante con moto
- Allegro ma non troppo
Sonaatin ensimmäisen osan alku on surullinen muttei niin masentava ja myrskyisä kuin tuleman pitää. Kun teema "lähtee liikkeelle", alkaa varsinainen tuska ja ahdistus. Erittäin voimakkaat soinnut sävyttävät teemaa, ja vasemman käden tehtävänä on todella nopea tremolo. Välillä tunnelma rauhoittuu, mutta palaa sitten entistäkin synkempänä takaisin. Osa loppuu hiipuvaan f-molli-sointuun.
Appassionatan rauhallinen osa on todella upea As-duuri-hengenveto seuraavan osan edellä. Teema on kaunis, jopa lohduttava. Osan rauhallisuus ja kauneus sopii alun synkkyyteen loistavasti. Varsinaista dramaattista väliosaa ei tässä ole, sama teema palaa aina takaisin hieman muunneltuna, ja se on hienoa kuultavaa. Osa päättyy kuitenkin aggressiiviseen sointuun, joka johdattaa viimeisen osan äärimmäiseen tuskaan. Seuraava osa alkaa suoraan toisen osan perään, attacca.
Viimeinen osa, Allegro ma non troppo, on yksi Beethovenin sonaattien hurjimmista finaaleista. Tuska ja ääretön suru pääsevät valloilleen tässä osassa. Osa alkaa aggressiivisilla soinnuilla, yksi niistä on oikeastaan toisen osan lopussa. Kun varsinainen teema pääsee valloilleen, tunnelma on synkkä. Oikea käsi soittaa nopeaa säestyskuviota vasemman käden soittaessa vuorotellen melodiaa ylhäältä ja oktaaveja alarekisteristä. Finaalin rakenne on hieman samanlainen kuin toisen osan; motiivi pysyy samana mutta kasvaa kerta kerralta laajemmaksi. Sonaatin kooda on loppurutistus, jossa pianistin on soitettava loisteliaita staccato-sointuja niin nopeasti kuin mahdollista. Sonaatti saa täten arvoisensa päätöksen.
| Ludvig van Beethovenin pianosonaatit |
|---|
|
Op. 2 nro 1 | Op. 2 nro 2 | Op. 2 nro 3 | Op. 7 | Op. 10 nro 1 | Op. 10 nro 2 | Op. 10 nro 3 | Op. 13 (Pathétique) | Op. 14 nro 1 | Op. 14 nro 2 | Op. 22 | Op. 26 (Marcia Funebre) | Op. 27 nro 1 (Quasi una fantasia) | Op. 27 nro 2 (Kuutamosonaatti) | Op. 28 (Pastoral) | Op. 31 nro 1 | Op. 31 nro 2 (Tempest) | Op. 31 nro 3 (Die Jagd) | Op. 49 nro 1 | Op. 49 nro 2 | Op. 53 (Waldstein) | Op. 54 | Op. 57 (Appassionata) | Op. 78 | Op. 79 | Op. 81a (Jäähyväissonaatti) | Op. 90 | Op. 101 | Op. 106 (Hammerklavier) | Op. 109 | Op. 110 | Op. 111 |
