Pianosonaatit (Beethoven)
Wikipedia
Beethovenin pianosonaatit, joita on yhteensä 32 kappaletta, muodostavat yhden merkittävimmistä teoskokoelmista taidemusiikin historiassa.
Beethoven oli ensimmäisiä säveltäjiä, joka rikkoi kolmiosaista sonaattimuotoa. Beethoven sijoitti sonaatteihinsa usein neljännen osan, mistä tuli romantiikan ajan yleisin käytäntö. Beethoven tilasi pianonvalmistajilta suurempiäänialaisia soittimia Waldstein-sonaattia varten, mistä johtuu pianoihin vakiintunut lopullinen koskettimien määrä.
Sonaateissa musiikin sävyt vaihtelevat synkästä riemuisaan ja pisteliäästä kauniiseen. Beethovenin varhais- ja myöhäissonaattien välinen ero on kuitenkin selvästi havaittavissa. Beethovenin myöhäissonaatit viitoittivat tietä romantiikkaan, jonka katsotaan alkaneen viimeistään säveltäjän elämän loppuvaiheessa.
[muokkaa] Sonaatit
- op. 2-1 f-molli
- op. 2-2 A-duuri
- op. 2-3 C-duuri
- op. 7 Es-duuri
- op. 10-1 c-molli
- op. 10-2 F-duuri
- op. 10-3 D-duuri
- op. 13 c-molli "Pathétique"
- op. 14-1 E-duuri
- op. 14-2 G-duuri
- op. 22 B-duuri
- op. 26 As-duuri "Marcia Funebre"
- op. 27-1 Es-duuri "Quasi una fantasia"
- op. 27-2 cis-molli "Kuutamosonaatti"
- op. 28 D-duuri "Pastoral"
- op. 31-1 G-duuri
- op. 31-2 d-molli "Myrsky"
- op. 31-3 Es-duuri "Die Jagd"
- op. 49-1 B-duuri
- op. 49-2 G-duuri
- op. 53 C-duuri "Waldstein"
- op. 54 F-duuri
- op. 57 f-molli "Appassionata"
- op. 78 Fis-duuri
- op. 79 G-duuri
- op. 81a Es-duuri "Jäähyväissonaatti"
- op. 90 e-molli
- op. 101 A-duuri
- op. 106 B-duuri "Hammerklavier"
- op. 109 E-duuri
- op. 110 As-duuri
- op. 111 c-molli
