Latinankielinen kirjallisuus
Wikipedia
Latinankielisellä kirjallisuudella tarkoitetaan latinaksi kirjoitettua kirjallisuutta, joka sai alkunsa antiikin Roomassa noin vuonna 240 eaa ja jatkuu nykypäivänäkin jossain määrin. Latinankielisen kirjallisuuden historia voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: antiikin Rooman kirjallisuuteen, keskiajan latinankieliseen kirjallisuuteen ja uuden ajan latinankieliseen kirjallisuuteen.
Roomalaisen kirjallisuuden syntyyn vaikutti ratkaisevasti antiikin Kreikan kirjallisuus. Kreikkalaisesta kirjallisuudesta omaksuttujen tyylilajien ja teemojen rinnalla roomalaisten omat innovaatiot jäivät suhteellisen vähäisiksi. Koska antiikin kulttuuriperintö on kuitenkin välittynyt myöhemmille Länsi-Euroopan kansoille juuri roomalaisten kautta, roomalaisen kirjallisuuden jälkivaikutus on ollut huomattava.
Koska latina säilyi länsimaisen sivistyksen kielenä ja Euroopan lingua francana myös Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen, lähes kaikki kirjallisuus laadittiin edelleen latinaksi. Keskiajalta on itse asiassa säilynyt enemmän latinankielistä kirjallisuutta kuin antiikin ajalta. Vasta uudella ajalla latinan merkitys alkoi jatkuvasti kaventua, niin että nykyään se on enää harvojen harrastus. Vaikka uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää juuri synnykään, monia teoksia edelleen käännetään latinaksi, hyvänä esimerkkinä Tuomo Pekkasen vuonna 1986 kääntämä latinankielinen Kalevala.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Antiikin Rooman kirjallisuus
| Osa artikkelisarjasta Rooman valtakunta |
|
 |
|
|
Hallinto ja politiikka |
|
[muokkaa] Esikirjallinen kausi (240 eaa asti)
Saapuessaan Apenniinien niemimaalle roomalaisten esi-isät olivat vielä kirjoitustaidotonta talonpoikaiskansaa. 700-luvulla eaa Italiaan kulkeutui kreikkalainen kirjaimisto, jonka roomalaiset omaksuivat todennäköisesti etruskien välityksellä ja josta he kehittivät latinalaiset kirjaimet. Aluksi heidän kirjoitustaitonsa palveli vain käytännön tarpeita, esim. 450 eaa kaiverrettiin vaskeen ensimmäinen roomalainen lakikokoelma, Kahdentoista taulun laki. Tätä varhaisinta jaksoa Rooman kirjallisuuden historiassa on tapana nimittää esikirjalliseksi kaudeksi.
Tuonakin aikana oli silti tiettyjä esikirjallisia perinteitä, joilla oli merkitystä roomalaisen kirjallisuuden myöhemmälle kehitykselle. Roomalaisilla oli oma runomitta, ns. saturninen mitta (versus Saturninus), joka ei perustunut tavujen kestoon kuten kreikkalaiset mitat, vaan niiden lukumäärään. Kansanomaista suullista runoutta harrastettiin muun muassa sadonkorjuujuhlissa, joissa esitettiin pilkkasäkeitä (Fescennini versus). Näytelmätaidekaan ei ollut täysin tuntematonta: oskilaisesta Atellan kaupungista lähtöisin oleva atellaani (fabula Atellana), rivo farssinäytelmä, omaksuttiin noin vuoden 300 eaa tienoilla.
[muokkaa] Esiklassinen kausi (240 – 80 eaa)
200-luvulla eaa kreikkalaisen kulttuurin vaikutus Roomassa voimistui ja johti lopulta myös paikallisen kirjallisuuden syntymiseen. Latinankielisen kirjallisuuden historia aloitetaan perinteisesti vuodesta 240 eaa, jolloin Livius Andronicus esitytti Roomassa ensimmäisen kerran kreikkalaisia näytelmiä latinan kielellä. Hän myös käänsi Homeroksen Odysseian latinaksi saturnista mittaa käyttäen. Tuskin mikään kuvastaa kreikkalaisvaikutuksen merkitystä paremmin kuin se, että itse Livius Andronicus, latinankielisen kirjallisuuden ”isä”, oli kreikkalaissyntyinen.
Vaikka roomalainen kirjallisuus oli nyt syntynyt, latinalaisen kirjakielen kehittymättömyys rajoitti oman kielen käyttöä vielä pitkään. Historiankirjoitus on esimerkki sellaisesta kirjallisuudenlajista, joka oli Roomassakin aluksi puhtaasti kreikankielistä. Niinpä Rooman ensimmäinen historioitsija, Quintus Fabius Pictor (s. n. 254 eaa), kirjoitti teoksensa kreikaksi. Vasta Marcus Porcius Caton (234–149 eaa) historiateos Origines oli laadittu latinaksi.
Latinankielisen kirjallisuuden alkutaipaleen merkittävimpiin nimiin kuuluvat runoilijat Naevius (n. 270–201 eaa), joka loi ensimmäisen roomalaisen eepoksen Bellum Poenicum (Puunilaissota) saturnista mittaa käyttäen, ja Ennius (239–169 eaa), joka eepoksessaan Annales siirtyi kreikkalaisperäiseen heksametriin. Kyseinen teos piti Rooman kansalliseepoksen asemaa Vergiliuksen Aeneiksen julkaisemiseen asti.
Eeppisen runouden ohella näytelmäkirjallisuus saavutti Roomassa jo varhain vahvan jalansijan. Fabula Atellanan rinnalle tuli nyt fabula palliata, kreikkalaisen ns. uuden komedian jäljitelmä. Sen vaikutuksesta syntynyttä roomalaista komediaa kutsuttiin nimellä fabula togata, Enniuksen luomaa roomalaistyylistä tragediaa taas nimellä fabula praetexta. Rooman merkittävimpien tragediarunoilijoiden sanotaan olleen Pacuvius (n. 220–130) ja Accius (n. 170–85). Heidän teoksistaan ei ole kuitenkaan säilynyt kuin joitakin fragmentteja. Kuuluisimmat näytelmäkirjailijat olivat Plautus (n. 250–184) ja Terentius (n. 195–159), jotka tekivät latinankielisiä sovituksia kreikkalaisista komedioista.
Esiklassisella kaudella syntyi myös roomalainen satiiri, jonka tarkka alkuperä on epäselvä. Monet antiikin aikaiset kirjallisuudentutkijat, mm. Quintilianus, pitivät sitä puhtaasti roomalaisena kirjallisuudenlajina, jolle ei ollut suoria kreikkalaisia esikuvia. Kyse oli eräänlaisesta heksametrimittaisesta pakinasta, jonka ei välttämättä tarvinnut olla satiirinen sanan nykyisessä mielessä. Jo Ennius oli kirjoittanut tällaisia satiireja, mutta ensimmäisenä merkittävänä satiirikkona pidetään Gaius Luciliusta (n. 180–102), jonka tuotannosta tosin on säilynyt vain n. 1300 säettä.
[muokkaa] Klassinen kausi (80 eaa – 14 jaa)
Ajan mittaan latinankielisen kirjallisuuden kehitys kiihtyi. Kirjakieli hioutui ja teoksia ei vain syntynyt yhä enemmän, vaan ne myös edustivat yhä useampaa kirjallisuudenlajia. Viimein ensimmäisellä vuosisadalla eaa lähes kaikki kreikkalaisen kirjallisuuden lajit olivat jo edustettuina latinan kielellä. Myös taso nousi niin, että latinankielisen kirjallisuuden historian tätä vaihetta kutsutaan ”klassiseksi” tai ”kultaiseksi” kaudeksi. Kausi jaotellaan usein vielä tarkemmin toisaalta tasavallan loppuaikaan (80–30 eaa), toisaalta Augustuksen aikaan (30 eaa – 14 jaa). Monet varaavat nimityksen ”kultainen kausi” ainoastaan jälkimmäiselle. Kirjallisuuden arvostuksen kannalta myös ns. hopea-aika (14–120) voitaisiin sisällyttää klassiseen kauteen, mutta näin ei yleensä tehdä, koska kieli ja tyyli oli tuolloin jo jonkin verran muuttunut.
[muokkaa] Tasavallan loppuaika (80 – 30 eaa)
Tasavallan loppuajan ehkä huomattavin kirjailija oli Cicero (106–43 eaa). Hänen laaja proosatekstien tuotantonsa sisälsi filosofisia tutkielmia, puheita, puhetaidon teoriaa koskevia teoksia sekä kirjeitä. Cicero kehitti aktiivisesti latinan kieltä muun muassa luomalla uudissanoja monille abstraktikäsitteille, jotka latinasta vielä puuttuivat. Se, että filosofiasta kirjoittaminen latinaksi tuli ylipäänsä mahdolliseksi, oli pitkälti juuri Ciceron ansiota.
Toinen jälkivaikutukseltaan huomattava kirjailija oli Julius Caesar, Gallian valloittaja. Caesarin tunnetuimmat teokset, Commentarii de bello Gallico (Gallian sota) ja Commentarii de bello civili (Kansalaissota), ovat selkeää asiaproosaa. Kieleen ja tyyliin liittyviä näkemyksiään Caesar esitteli teoksessaan De analogia (Kielen lainalaisuudesta), jossa hän muun muassa puolsi sanaston rajoittamista ja normalisointia. Gallian sodassa hän itse näytti tästä esimerkkiä – teoksessa ei käytetä kuin noin 1500 eri sanaa.[1] Ciceron ja Caesarin kieli nousi myöhemmin niin suureen arvoon, että termi ”klassinen latina” on joskus varattu vain sitä varten.
Muista proosakirjailijoista mainitsemisen arvoisia ovat Varro (116–27 eaa), jonka kasvatusohjelmasta (septem artes liberales) tuli keskiajan koulutusjärjestelmän perusta, ja Sallustius (86–35 eaa), yksi Rooman tärkeistä historioitsijoista. Cornelius Nepoksen (n. 99–24 eaa) elämäkertakokoelma De viris illustribus (Kuuluisista miehistä) on niin ikään ollut paljon luettu teos nykyaikaan saakka.
Myös latinankielinen runous kehittyi tasavallan loppuaikana, mistä ansio kuuluu paljolti Catullukselle (n. 84–54 eaa) ja hänen piirilleen, ns. neoteerikoille (kreikkaa, ”uudet runoilijat”). Vanhan ja raskaan, esimerkiksi Enniuksen edustaman isänmaallisen epiikan sijaan he halusivat luoda henkevää ja taidokasta runoutta. Innoituksensa he saivat etenkin aleksandrialaiselta Kallimakhokselta. Catullus on neoteerikoista ainoa, jonka tuotanto on säilynyt nykypäiviin asti. Antiikin aikana Catullusta arvostettiin etenkin hänen mytologisaiheisten pienoiseepoksiensa takia, nykyaikana taas tunnetuimpia lienevät hänen lyhyemmät lyyriset runot ja epigrammit, joiden aihepiiri vaihtelee rakkauslyriikasta pilkkasäkeisiin.
Myös toinen runouden haara, opetusrunous, otti näinä aikoina huomattavia edistysaskelia. Tässä yhteydessä on mainittava ennen kaikkea Lucretius (n. 95–55 eaa), joka kuusi kirjaa käsittävässä runoelmassaan De rerum natura (Maailmankaikkeudesta) esitteli roomalaisille epikurolaista filosofiaa.
[muokkaa] Augustuksen aika (30 eaa – 14 jaa)
Erityisen kukoistava kausi roomalaisen kirjallisuuden historiassa oli keisari Augustuksen aika. Tämä ei johtunut vain kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, vaan myös ulkoisista olosuhteista. Siinä missä tasavallan loppuaikaa olivat leimanneet sisällissodat ja yleinen rauhattomuus, Augustuksen aikana alkanut rauha (pax Romana) loi uudenlaisen, optimistisen ilmapiirin. Myös keisarin kulttuurimyönteinen politiikka vaikutti: Augustus muun muassa perusti Palatiumille Apollon temppelin, johon liittyvästä kirjastosta tuli kirjallisen elämän keskus. Merkitystä oli myös Augustuksen ystävällä Maecenaalla, jonka kirjailijoille antama rahallinen tuki oli niin merkittävää, että hänen nimestään on johdettu nykykielten sana ”mesenaatti”.
Eniten kukoistava kirjallisuuden ala Augustuksen ajalla oli runous. Sisällöltään se oli osittain kovin aatteellista, sillä Augustuksen hallintoa ja Rooman suuruutta ylistettiin yhtä estoitta kuin rauhan siunauksiakin. Pohjois-Italiasta kotoisin oleva Vergilius (70–19 eaa) loi Rooman kansalliseepoksen Aeneiksen, jonka piti ylittää kreikkalaisten Ilias ja Odysseia. Teoksen myöhempää arvostusta ei mitenkään vähentänyt se, että Vergilius itse piti sitä viimeistelemättömänä ja kuolinvuoteellaan vaati sen tuhoamista. Vergiliuksen muusta tuotannosta nousevat esille nelikirjainen opetusruno Georgica (Maanviljelijän työt) sekä runokokoelma Bucolica (myös Eclogae), ensimmäinen latinankielinen teos Theokritoksen edustaman paimenrunouden alalta.
Toinen Augustuksen ajan suuri runoilija oli Horatius (65–8 eaa), joka harrasti ennen kaikkea lyriikkaa ja satiireja. Hänen esikuviaan olivat muun muassa Arkhilokhos, Alkaios ja Pindaros, joita hän ei kuitenkaan vain jäljitellyt, vaan joiden teemoja hän jatkoi itsenäisesti. Augustuksen toimintaa hän ylistää ennen kaikkea ns. roomalaisoodeissaan. Horatiuksen tuotanto sisälsi myös runokirjeitä, joista yksi (Ars poetica eli Runousoppi) vaikutti myöhemmin voimakkaasti runouden teoriaan.
Kolmas ja nuorin tuon ajan kuuluisimmista runoilijoista oli Ovidius (43 eaa – n. 17 jaa). Hän edusti jo uutta sukupolvea, joka otti rauhan itsestäänselvyytenä eikä enää välittänyt aatteellisesta paatoksesta. Hänen elämäniloiseen tuotantoonsa lukeutuu muun muassa rakkauselegioiden kokoelma Amores sekä humoristiset opetusrunot Ars amatoria (Rakastamisen taito) ja Remedia amoris (Rakkauden parannuskeinot). Ovidiuksen pääteos on kuitenkin vakavampi Metamorphoseon libri XV, 15 kirjaa käsittävä sarja mytologisia, muodonmuutoksiin liittyviä tarinoita, mm. tarina Ikaroksesta.
Catulluksen ja muiden Roomassa aloittama elegiarunous kehittyi ajan mittaan yhä enemmän omaan suuntaansa, niin että roomalaista elegiaa voidaan oikeastaan luonnehtia omaksi kirjallisuudenlajikseen. Siinä missä kreikkalaisen elegian aihepiiri vaihteli suurestikin, Roomassa sen aiheeksi vakiintui rakkaus. Ovidiuksen ohella nimekkäimmät elegikot olivat tuliseksi luonnehdittu Propertius (n. 50–15 eaa) ja tyynempi Tibullus (n. 50–19 eaa).
Proosakirjallisuus jäi Augustuksen ajalla pitkälti runouden varjoon. Sen nimekkäin edustaja Livius (59 eaa – 17 jaa) esitteli laajassa, mutta vain osittain säilyneessä teoksessaan Ab urbe condita Rooman historian sen perustamisesta lähtien. Erityisalojen kirjallisuuden saralta mainittakoon Vitruvius, jonka käsikirja De architectura (Arkkitehtuurista) vaikutti huomattavasti myöhempään arkkitehtuurin teoriaan.
[muokkaa] Jälkiklassinen kausi (14 – 120)
Augustuksen ajan jälkeenkin syntyi edelleen merkittävää kirjallisuutta, mutta olosuhteet olivat jo muuttuneet sen verran, että on tapana puhua jälkiklassisesta tai ”hopeisesta” kaudesta. Keisarillisesta hovista tuli nyt pikemminkin ilmaisunvapautta rajoittava kuin sitä tukeva tekijä; liian kriittinen suhtautuminen hoviin saattoi johtaa hengen menetykseen. Myös tyylissä tapahtui huomattava murros: Ciceron tavoitteleman hillityn tasapainoisuuden sijaan ihanteeksi nousivat nyt vaihtelu, kontrastit, iskevyys. Proosan asema voimistui jälleen, mutta samalla proosan ja runouden välinen raja hälveni, niin että proosassa alettiin käyttää yhä enemmän runokielen tehokeinoja.
Ensimmäinen hyvä esimerkki hopea-ajan tyylistä on Senecan (n. 5 eaa – 65 jaa) tuotanto. Hän kirjoitti dialogeja ja esseitä, joissa hän esitteli stoalaista filosofiaa tiiviillä, aforismeilla höystetyllä kielellä. Toisaalta hänen muuhun tuotantoonsa sisältyi myös runomittaisia tragedioita, joiden dialogeissa on hyödynnetty retoriikasta tuttuja tehokeinoja.
Erityisen kiinnostavaa oli romaanikirjallisuuden kehitys. Kyseinen kirjallisuudenlaji oli koko antiikin aikana melko marginaalisessa asemassa, ja kreikkalaiset romaanit olivat enimmäkseen taiteellisesti kunnianhimotonta viihdekirjallisuutta. Nyt kuitenkin Petronius (n. 20–66) loi Satyriconin, antiikin ehkä merkittävimmän romaanin. Teos on säilynyt vain katkelmina, joista kuuluisin tunnetaan nimellä Trimalkion pidot. Petroniuksen esikuvana eivät olleet niinkään kreikkalaiset romaanit, vaan kyseessä on varsin omaperäinen konseptio, jossa on myös vaikutteita muista kirjallisuudenlajeista, etenkin menippolaisesta satiirista.
Perinteisempiä proosakirjallisuuden aloja edustivat yleisoppinut Plinius vanhempi (23–79), joka kokosi valtavan tietomäärän teokseensa Naturalis historia (Luonnonhistoria), ja hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi (n. 61–112), jolta on säilynyt puheita ja kirjeitä. Tunnetuimmassa kirjeessään hän esittää oman silminnäkijäkertomuksensa Vesuviuksen purkauksesta, joka tuhosi Pompejin. Quintilianus (n. 35–100) kirjoitti teoksessaan Institutio oratoria (Puhujan kasvatus) puhetaidon teoriasta ja arvioi aiempien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden merkitystä. Erityismaininnan ansaitsee Tacitus (n. 55–117), jota on sanottu Rooman sekä tieteellisesti että taiteellisesti merkittävimmäksi historioitsijaksi.[2]
Runouden alalla hopea-aika tuotti kaksi huomattavaa satiirikkoa: Hispaniasta kotoisin oleva Martialis (n. 40–104) kirjoitti satiirisia epigrammeja enimmäkseen arkipäiväisistä aiheista, kun taas Juvenalis (n. 55–130) loi katkeransävyistä yhteiskuntasatiiria. Muut tuon ajan runsaslukuisista runoilijoista eivät ole nykyään kovin kuuluisia, sillä he keskittyivät pitkälti jäljittelemään klassisen kauden suurta kolmikkoa: Vergiliusta, Horatiusta ja Ovidiusta. Esimerkiksi Persius (34–62) kirjoitti satiireja Horatiuksen hengessä ja Calpurnius Siculus sepitti Vergiliuksen esikuvan mukaisia paimenrunoja. Silius Italicus (n. 26–101) loi Vergiliuksen tyyliin eepoksen Punica Hannibalin sodasta. Lucanus (39–65) eepoksessaan Pharsalia (Farsaloksen taistelu) eli Bellum civile (Kansalaissota) asettui Caesarin sijaan Pompeiuksen puolelle, minkä takia hänet pakotettiin tekemään itsemurha. Poliittisesti vähemmän tulenarkoja, mytologisia aiheita käsittelivät muun muassa eepikot Statius (45–96) ja Valerius Flaccus. Hopea-ajalla vaikutti myös Phaedrus (n. 15 eaa – 50 jaa), joka teki runoversioita Aisopoksen nimiin pannuista proosafaabeleista.
[muokkaa] Myöhempi keisarikausi (120 – 500)
Myöhempi keisarikausi oli huomattava murroskausi: klassisesta antiikista alettiin jo siirtyä kohti keskiaikaa. Perinteisen antiikin kirjallisuuden paras luomisvaihe oli auttamattomasti ohi, ja kirjallinen toiminta oli suureksi osaksi taaksepäin suuntautunutta perinnön vaalimista. Samalla kuitenkin kristityt kirjailijat loivat perustukset tulevalle kehitykselle ja keskiajan kulttuurille.
Myös latinan kielen ja tyylin kehitys jatkui. Monet kirjailijat kylläkin pyrkivät pitäytymään klassisessa kirjakielessä – siitäkin huolimatta, että ero puhuttuun kieleen oli jo varhaisemmalla keisarikaudella ollut huomattava, ja myöhemmällä keisarikaudella ero oli vain kasvanut. Kuitenkin kristillinen kirjallisuus oli usein huomattavan lähellä puhekieltä, sillä kirkkoisät halusivat levittää sanomaansa mahdollisimman tehokkaasti kansan pariin. Tätä kansankieltä kutsutaan vieläkin yleisesti ”vulgaarilatinaksi”, mutta nykyään termiä ei pidä enää ymmärtää arvoväritteiseksi.
Toinen jo aiemmin alkanut kehitys, joka saavutti myöhemmällä keisarikaudella huippunsa, oli se, että yhä useammat latinan kielellä kirjoittaneet kirjailijat olivat kotoisin muualta kuin Roomasta tai Italiasta. Tämä heijastaa roomalaisen kulttuurin yhä vahvempaa juurtumista provinsseihin ja latinan nousua koko läntisen Euroopan yleiskieleksi.
Myöhemmän keisarikauden alussa 100-luvulla vaikutti voimakas arkaisoiva suuntaus, jossa tyylillisiksi esikuviksi nostettiin esiklassisen kauden kirjailijat. Suuntaus vertautuu löyhästi kreikkalaisessa kirjallisuudessa samaan aikaan vallinneeseen ns. toiseen sofistiikkaan. Tähän aikaan vaikutti muun muassa Aulus Gellius (n. 123–165), jonka teos Noctes Atticae (Attikan öitä) sisältää runsaasti tietoja ja poimintoja varhaisemmasta kirjallisuudesta. Suetonius (n. 69–140) kirjoitti tunnetun kokoelman elämäkertoja Rooman keisareista (De vita Caesarum). Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta, samoin kuin puhetaidon opettaja Fronto (n. 100–166) sekä puhuja, filosofi ja kirjailija Apuleius (n. 123–190). Jälkimmäisen käsialaa on ensimmäinen kokonaisena säilynyt latinankielinen romaani Metamorphoses (Kultainen aasi). Ensimmäisiin merkittäviin kristittyihin kirjailijoihin kuului niin ikään afrikkalaissyntyinen Tertullianus (n. 155–230), joka teki arvokasta työtä latinankielisen kristillisen terminologian luomisessa.
Rooman valtakuntaa koetellut 200-luvun kriisi tukahdutti kirjallisen toiminnan käytännössä kokonaan, mutta 300-luvulla kirjallisuus elpyi taas. Lactantius (n. 250–320) kirjoitti muun muassa ensimmäisen latinankielisen yleisesityksen kristinuskosta (Divinae institutiones, Uskonoppi). Teoksen hienostuneen tyylin ansiosta renessanssin humanistit kutsuivat kirjoittajaa ”kristityksi Ciceroksi”. Dalmatiasta kotoisin oleva Hieronymus (n. 348–420) piti hänkin Ciceroa tyylillisenä esikuvanaan, mutta hänen Raamatunkäännöksensä (katolisessa kirkossa vieläkin virallisessa asemassa oleva Vulgata) on paremman ymmärrettävyyden nimissä laadittu kansankielellä. Kirkkoisistä ehkä vaikutusvaltaisin oli Augustinus (354–430, kotoisin Pohjois-Afrikasta). Kaunokirjalliselta kannalta yksi hänen kiinnostavimmista teoksistaan on Confessiones (Tunnustukset), jossa on antiikin kirjallisuudelle harvinaista psykologista otetta.
Kristillisen runouden ja kirkkolaulun ensimmäisiä merkittäviä nimiä olivat Ambrosius (n. 337–397, kotoisin Trieristä) ja Prudentius (n. 348–410, kotoisin Hispaniasta). Gallialaissyntyinen runoilija Ausonius (n. 330–397) käsitteli vielä maallisia aiheita, mutta hänenkin tuotannossaan on jo havaittavissa siirtyminen kohti keskiajan aksentoivia runomittoja. ”Pakanallinen” perinne jäikin yhä enemmän kristillisen kirjallisuuden varjoon. Perinteisen latinankielisen historiankirjoituksen viimeisenä suurena edustajana pidetään Syyriasta kotoisin olevaa, kreikkaa äidinkielenään puhunutta Ammianus Marcellinusta (n. 330–395). Kristittyä filosofia Boëthiusta (n. 480–524) kutsutaan usein ”viimeiseksi roomalaiseksi” tyylillisesti loistavan latinansa sekä perinteisiä roomalaisia arvoja korostavien kirjoitustensa ansiosta.
[muokkaa] Keskiajan latinankielinen kirjallisuus
Länsi-Rooman valtakunnan hajoaminen vuonna 476 ei aiheuttanut välitöntä muutosta kielioloissa. Niissä kuningaskunnissa, joita vandaalit, länsi- ja itägootit, burgundit ja frankit perustivat Länsi-Rooman raunioille, latina pysyi hallinnollisena kielenä, ja väestön pääosa puhui sitä edelleen. Puhuttu latina muuttui kuitenkin sukupolvesta toiseen ja sai vähitellen uudenlaisen rakenteen. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen. Roomalainen koulu tosin vaikutti normalisoivasti myös puhekieleen, mutta kun koululaitos rappeutui ja kirjallinen kulttuuri taantui 500- ja 600-luvuilla, ei mikään enää estänyt puhekielen nopeaa kehitystä ja eriytymistä romaanisiksi kieliksi.
Antiikin latina ei kuitenkaan hävinnyt, vaikka puhekielen luonne muuttuikin. Latinahan oli länsimaisen kirkon liturginen kieli, ja kaikki kirjallisuus entisen Rooman valtakunnan länsiosissa oli edelleen latinankielistä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kun Kaarle Suuri (768-814) uudisti koululaitoksen, hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä antiikin kirjalliseen traditioon. Tämän ns. karolingisen renessanssin ansioksi on katsottava, että latina säilyi koulukielenä ja ylipäätänsä kulttuurikielenä läpi keskiajan. Kaikkialla länsimaissa puhuttiin ja kirjoitettiin latinaa kirkoissa, luostareissa, kouluissa ja yliopistoissa, jotka 1100-luvulta lähtien tulivat korkeimman opetuksen keskuksiksi. Kielellisinä ja tyylillisinä esikuvina eivät latinan käyttäjillä olleet pelkästään Rooman kirjallisuuden klassisen kauden edustajat, vaan yhtä usein jälkiklassisen tai myöhemmän ajan kirjailijat. Kreikkalaistakin kirjallisuutta tunnettiin lähinnä latinankielisten käännösten ja mukaelmien perusteella, koska kreikkaa ei yleensä osattu. Erityisesti kirkkoisien teoksilla ja Vulgatalla oli voimakas vaikutus keskiajan skolastiseen latinaan. 1200-luvulla elänyt Tuomas Akvinolainen julkaisi monia teoksiaan latinaksi, mm. Summa theologiae ja Summa contra gentiles. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi, mutta keskiaikana käytetyn latinan luonne vaihteli suuresti eri kirjailijoilla riippuen heidän sivistystasostaan ja esikuvistaan sekä siitä, missä määrin he olivat oman maansa puhekielen vaikutuksen alaisia. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Uusia sanoja ja sanontatapoja muodostettiin latinisoimalla kansankielen ilmaisuja. Sanojen ortografia muuttui merkittävästi. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Latinalla oli elävän kielen leima, sillä se pystyi täyttämään tehtävänsä kirkon, tieteen ja hallinnon käytännöllisenä kommunikaatiovälineenä. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.
[muokkaa] Uuden ajan latinankielinen kirjallisuus
Renessanssin aikana tilanne muuttui. Uusien aatteiden uranuurtaja oli Petrarca (1304–1374), joka ihaili ennen kaikkea Ciceroa ja jäljitteli tämän tyyliä latinankielisissä kirjoitelmissaan. Nyt alkoi klassisoiva suuntaus: esikuviksi asetettiin yksinomaan klassisen kauden kirjailijat, etenkin Cicero. Tämä suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille, ja klassisesta latinasta tuli normi, josta poikkeaminen leimattiin virheeksi. Suurin osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi, joka sisälsi heille oletuksen latinan barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvostuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista.
Tämä uusi tyyli-ihanne, niin suuresti kuin se elvyttikin antiikin harrastusta, merkitsi latinalle takaiskua: kieli jäykistyi ja sen luonnollinen kehitys estyi. Vaikka Ciceron, Caesarin ja Vergiliuksen latina oli ollut heidän omina aikoinaan esikuvallista, se ei enää olojen muututtua ollut yhtä käyttökelpoista. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanisminkaan ajan oppineet, jotka viljelemällä innokkaasti klassista latinaa yrittivät puhdistaa kielen vierasperäisistä aineksista, eivät kyenneet estämään sitä, että latina vähitellen menetti asemansa sivistyneistön puhekielenä. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin. Kuitenkin latina pysyi 1700-luvun loppuun saakka koulujen, yliopistojen ja tieteellisten julkaisujen pääkielenä; eri tieteenaloilla oli näet luotu kansainvälinen latinankielinen oppisanasto, johon kaikessa tutkimuksessa jouduttiin turvautumaan.
[muokkaa] Uuslatina
Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kiinnostuksen kohteeksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Vielä senkin jälkeen, kun kansalliskielet tulivat käyttöön kouluopetuksessa, latinan teoreettiset opinnot säilyttivät kauan keskeisen aseman kouluissa ja yliopistoissa. Useimmissa sivistysmaissa niitä harjoitetaan nykyäänkin melko runsaasti.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- The Latin Library (laaja valikoima latinankielistä kirjallisuutta)
- Corpus Scriptorum Latinorum (latinankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja erikielisinä käännöksinä)
- The Perseus Digital Library, Greek and Roman Materials (latinan- ja kreikankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja englanniksi käännettynä, lisäksi paljon oheismateriaalia)
- Bibliotheca Augustana (latinan- ja muunkielistä kirjallisuutta)
- Brepolis Library of Latin Texts (maksullinen)
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Käytetty kirjallisuus
- M. Kaimio, T. Oksala, H.-K. Riikonen (1998): Antiikin kirjallisuus ja sen perintö. Helsinki: Yliopistopaino. ISBN 951-570-389-1.
- M. Miettinen, H. Hosia, R. Kautto (1966): Tiedon portaat 8. Porvoo, Helsinki, WSOY. ISBN 951-0-03581-5.
