Ute-intiaanit
Wikipedia
 |
Tämän artikkelin tai osion kieliasua on pyydetty parannettavaksi. |
| Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
| Ute | |
|---|---|
 |
|
| Lukumäärä | 10 000 [1] |
| Asuinalueet | Utah, Colorado, New Mexico |
| Kielet | englanti, ute |
| Uskonto | kristinusko, muita |
| Sukulaiskansat | comanchet, shoshonit ym. |
Ute-intiaanit kuuluivat asteekkien kielikuntaan. He asustivat Kalliovuorilla ja kansoittivat laajoja alueita myös vuoriston länsipuolella Coloradossa ja Utahissa. Viimeksi mainittu osavaltio on nimetty heidän mukaansa. Utet elivät eristyneinä monista muista kansoista tasangojen laidoilla ja vuorimailla. Noin 150 000 neliömailin alueella oli seitsemän erillisen ute-heimon asuinalueet. Heimot olivat hyvissä väleissä keskenään. Kaikkiaan heitä oli yli 10 000 henkeä ja heidän uskotaan asuneen alueella jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa. Heimot olivat mouachet, capotet, tabeguachet, weeminuchet, parusanuchit, uintahit ja yampahit.
Kun siirryttiin utein mailta hieman etelämmäksi, tultiin seuduille, joita hallitsivat navajot ja apassit. Päinvastaisella suunnalla samoilivat shoshonit monine heimoineen. Utet liikkuivat myös itäisillä preerioilla varsinkin saatuaan ratsuja, mutta heidän sotataktiikkansa oli vetäytyä pakoon vuoristoon ja vetää vihollinen perässään. Kalliovuorilla jalkaisin taistellessaan he olivat vaarallinen vastus kenelle tahansa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Utet uskoivat olevansa läheistä sukua karhulle, joka liittyikin tärkeänä osana heidän mytologiaansa. Karhutanssi oli heidän tärkein seremoniansa. Se järjestettiin keväisin maaliskuun puolivälissä. Eri uteheimot kerääntyivät yhteen leiriytyen usean päivän ajaksi tanssipaikan lähelle. Tanssitapahtumaa edelsivät koko talven kestävät valmistelut. Utenaiset tekivät erilaisia tanssiasuja, joihin miehet sonnustautuivat tapahtuman alkaessa. Myös sulkakoristeet kuuluivat juhlavaatetukseen. Transsitilassa utet tanssivat nuotion ympärillä. Aikojen alussa oli tanssiva karhu ilmestynyt vuoristossa ute-metsästäjälle, opettaen tälle karhutanssin askeleet ja siihen liittyvän laulun. Kun tanssi päättyi neljäntenä päivänä, sulkakoristeet riisuttiin ja ne asetettiin seetripuuhun. Tämä maaginen taika poisti seuraavan ajanjakson murheet. Karhutanssia esiintyi muutamilla muillakin intiaanikansoilla. Kanadan rajaseudun tasangoilla asuvat creet olivat omassa kulttuurissaan päätyneet karhutanssiin, joka noudatteli hieman samoja asioita.
Tasankojen ratsastavilta heimoilta osa uteista omaksui aurinkotanssin, josta tuli heille tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Utien poppamiehillä uskottiin olevan tavallista enemmän parantavia voimia. He toimivat lääkäreinä ja kansanparantajina ja kantoivat aina mukanaan pussia, joka sisälsi taikakaluja ja erilaisia parantavia aineita. Utemiehet saivat ottaa useampia vaimoja ja siksi moniavioisuus olikin heidän keskuudessaan varsin yleistä. Perheelle hankittiin ruoka ja vaatteet metsästyksen avulla. Biisonit, jänikset, antiloopit, vuorilampaat, sudet, minkit sekä monet muut eläimet asuttivat seutuja, joten riistaa riitti kotitarpeiksi. Puuman ja majavan liha olivat tabuja. Utet olivat kuuluisia erilaisten turkisten valmistuksessa, joita myytiin paljon amerikkalaisille.
[muokkaa] Ute-historian alkuvaiheet
Uteilla oli varsin tärkeä osuus tasankojen ratsastuskulttuurin leviämisessä. Eritoten he nopeuttivat kyseisen kulttuurin syntyä 1600-luvun loppupuolella ajamalla suuria hevoslaumoja Wyomingin. Hevoset taas olivat lähtöisin alkuaan espanjalaisilta, jotka olivat tuoneet ne laivojensa mukana Meksikoon. Kapinaan nousseet pueblointiaanit karkottivat heidät hetkellisesti muualle. Tässä kahinassa satoja espanjalaisten hevosia pääsi vapauteen. Eteläisten arojen heimot ottivat niitä kiinni, mutta suuria hevoslaumoja kulkeutui myös Kalliovuorille. Utet ottivat ne haltuunsa, mutta saivat huomata pian, että heidän oma maansa oli aivan liian karua hevosten laiduntamiseen. Niinpä he päättivät kuljettaa nämä uljaat eläimet seuduille,jossa ruoho oli vihreää ja ravintoa riitti kylliksi. Näin tulivat suuret villihevosten laumat Wyomingiin. Täällä shoshonit ja comanchet ihmettelivät ennestään tuntematonta eläinlajia. Heidän mukanaan hevoset alkoivat kulkeutua pohjoisille tasangoille,jossa jalkaisin samoileville intiaanikansoille avautui hetkessä kokonaan uusi elämänmuoto. 1700-luvun puoliväliin tultaessa alkoi jokaisella heimolla olla vähintäänkin muutama sata ratsua, useimmilla paljon enemmän.
Utet muuttuivat saatuaan alleen nopean kulkuvälineen. Heistä kehittyi melko aggressiivisia. Varsinkin eteläisimmät utet tekivät ryöstöretkiä Uuteen Meksikoon espanjalaisten kyliin. Myös naapuriheimot olivat utien hyökkäyksien kohteina. Navajoita he työnsivät kohti länttä jo vuodesta 1710 asti ja riitaisuudet jatkuivat pitkälle 1800-luvulle. Utet harrastivat myös orjakauppaa. He ryöstivät varsinkin shoshonien ja paiutien naisia ja lapsia. Toisinaan sotasaalis pidettiin itse, mutta monasti orjat myytiin joko toisille heimoille tai espanjalaisille. 1700-luvun jälkipuoliskolla utet liittoutuivat jicarillojen kanssa comancheja vastaan. Myös Kalliovuorille tunkevat kiowat joutuivat toteamaan, että utet osasivat puolustaa itseään sangen tehokkaasti.
[muokkaa] Walkerin matkassa
1820-luvulla ute-päällikkö Wakara,joka opittiin tuntemaan nimellä Walker, oli onnistunut luomaan hyvän pohjan alueen turkiskaupalle euro-amerikkalaisten kanssa. Walker puhui sekä espanjaa että Englantia ja oli lisäksi erinomainen ratsastaja. Hän olikin ehtinyt opettaa monille nuorille sotureille hevosten käsittelyä. 1830-luvulla Walker organisoi taakseen karaistuneista ute-sotureista kokoamansa joukon, jonka pääasiallinen tarkoitus oli ryöstää hevosia niin intiaaneilta kuin valkoisiltakin. Hyvällä menestyksellä Walker miehineen kierteli siellä jos täälläkin ja nämä hankintamatkat ylsivät joskus Kaliforniaan saakka. Tuliaisina oli aina runsain määrin hevosia, jotka myytiin yleensä Meksikoon. Walkerin maine levisi ja hänestä tehtiin samanaikaisesti havaintoja eri puolilla maata. Vuonna 1847 Walker teki kuitenkin virheen, joka myöhemmin koitui kohtalokkaaksi. Hän erehtyi laskemaan mormonit utein alueille nykyiseen Utahiin. Aluksi mormonit käyttäytyivät ystävällisesti ja olivat anteliaita uteja kohtaan. Mutta tilanne muuttui,sillä mormoneja virtasi koko ajan lisää, kun vastaavasti utien henkilömäärä väheni sairauksien ja tuhottujen ruokavarastojen myötä. Walker käsitti, että mormonit olivat tulleet jäädäkseen, eikä hän pitänyt näkemästään tulevaisuudenkuvasta. Hän päätti verottaa uusien tulokkaiden hevosia ja karjaa. Lisäksi utet kävivät Utahiin tulevien vaunukaravaanien kimppuun.
Tilanne johti vuonna 1849 alkaneeseen sotaan, joka oli utien ja Yhdysvaltain ensimmäinen. Sotatilaa kesti vajaan vuoden eivätkä menetykset kummallakaan puolen olleet erityisen merkittäviä. Uusi sota puhkesi muutaman vuoden tauon jälkeen, koska mormonit valtasivat yhä enemmän tilaa utien mailla. Vuonna 1854 Walker kuoli keuhkokuumeen murtamana, mutta uuden päälliköt jatkoivat hänen paikallaan.
[muokkaa] Rauhantekijä
Vuonna 1860 nousi utien uncompaghre-heimon päälliköksi Ouray, joka tuli edesmenneen isänsä paikalle. Hänen äitinsä oli apache ja tämän vuoksi poika oli viettänyt lapsuutensa New Meksikossa, äitinsä heimon parissa. Ouray oli ollut nuorena paljon tekemisissä valkoisten kanssa ja siksi hän oli oppinut puhumaan hyvin niin Englantia kuin Espanjaakin. Kielitaito olikin eräs hänen suuria valttikorttejaan myöhemmässä elämässä. Isänsä heimoon siirryttyään tuli hänestä nopeasti utien historian maineikkain päällikkö.
Ouray oli siksi hyvin ehtinyt perehtyä valkoisen miehen politiikkaan, että hän tiesi sotimisen näitä vastaan hyödyttömäksi. Viisaasti hän valitsi puolensa ja taisteli Yhdysvaltain rinnalla eteläisten utien kanssa comancheja ja kiowia vastaan. Läntisimmät utet eivät sen sijaan hyväksyneet amerikkalaisia vaan taistelivat näitä vastaan päällikkö Mustan Haukan johdolla. kyseinen sota saatiin loppumaan vuonna 1868 Ourayn toimiessa rauhantekijänä. Sopimus kirjoitettiin maaliskuussa samana vuonna. Amerikan hallitusta edusti myöhemmin sangen kuuluisaksi tullut intiaaniagentti Kit Carson. Sopimus takasi uteille 6 miljoonan eekkerin maat. Ouray ja hänen kansansa olivat vakuuttuneita, että näitä maita ei heiltä koskaan riistettäisi. Pitääkseen suhteet Yhdysvaltoihin kunnossa Ouray oli valmis sotimaan rahasta muita heimoja vastaan. Valkoisten kanssa syntyneet pikku erimielisyydet hän hoiteli hyvällä kielitaidollaan ja diplomaattisella lähestymistavallaan, joka herätti ihastusta hallituksen puolelta. Ourayn käytös oli niin sivistynyttä, että sellaista ei ollut intiaanien taholta ennen nähty. Lisäksi hän saattoi pukeutua joskus valkoisen miehen tyylin mukaisesti, mutta pitkistä hiuksistaan hän ei koskaan luopunut.
.
Veljeily amerikkalaisten kanssa tartutti suureen ute-päällikköön joitakin huonoja tapoja. Eräs näistä oli se, että hän alkoi ymmärtää rahan päälle yhä enemmän. 1870-luvulla hän myi Yhdysvaltain hallitukselle palan oman kansansa maata. 1000 dollarin vuosieläkkeen lisäksi hän sai maatilan ja hienon talon. Kun utet saivat myöhemmin vihiä asiasta, tuli päällikkö Ourayn kilpeen likainen tahra.
Coloradossa asuvat utet joutuivat luopumaan maistaan vuonna 1880. Syy tähän oli selkeä: heidän asuinalueiltaan oli löydetty kultaa. Näin Yhdysvaltojen hallitus työnsi intiaanit syrjään, taas kerran. Kaltoinkohdellut utet nousivat vastarintaan ja Ouray joutui toimimaan vielä kerran rauhanlähettinä. Hän teki matkan Washingtoniin asti tapaamaan suuria hallituksen herroja. Amerikan siviilihallinto joutui puimaan tapausta, jossa joukko ute-sotureita oli pienen kahakan tiimellyksessä surmannut pari siviiliä. Rauha saatiinkin aikaiseksi. Tästä kiitos lankesi Ouraylle, joka vielä kerran oli ehtinyt osoittaa kykynsä hoitaa asiat rauhanomaiseen ratkaisuun puhumalla. Valitettavasti neuvottelu jäi Ourayn viimeiseksi. Hän menehtyi tuntamattomaan sairauteen vuonna 1881.
Ourayn kuolema jätti utet tuuliajolle. Vaikka he eivät olleet pitäneetkään kaikista suuren johtajansa tekemisistä, niin heidän oli pakko myöntää, että ilman Ourayta he olivat täysin valkoisen miehen armoilla. 1880-luvun lopulla käytiin viimeiset taistelut. Utien itseluottamus oli lopullisesti mennyt. He eivät kyenneet enää taistelemaan, kun Yhdysvallat anasti heidän viimeisetkin maa-alueensa.
Ourayn nimi jäi ikuisiksi ajoiksi intiaanihistorian lehdille. Hän oli myös niitä harvoja intiaanikansojen johtajia,jotka ehtivät tavata kaksi Amerikan presidenttiä. Nämä olivat Ulysses S. Grant ja Rutherford B. Hayes. Jälkimmäinen presidenteistä piti Ourayta älykkäimpänä ihmisenä, jonka kanssa oli keskustellut.
[muokkaa] Lähteet
PENTTI VIRRANKOSKI: "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit"
