Pikakirjoitus
Wikipedia
Pikakirjoitus eli stenografia on keino kirjoittaa ylös puhetta normaalista tai lähes normaalista puhenopeudesta. Pikakirjoitus on yksi puheentaltiomismenetelmistä.
Pikakirjoitus on ensisijaisesti muistiinpanokirjoitusta. Kokouspikakirjoituksen tavoitteena on se, että pikakirjoittaja pystyy suhteellisen pian kirjoittamaan muistiinpanonsa puhtaaksi ja tulos on sanatarkka kopio puheesta. Pikakirjoituksessa ei edellytetä, että toinen pikakirjoittaja pystyy lukemaan muiden pikakirjoittajien tekstejä.
Pikakirjoitus voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan: käsipikakirjoitus ja konepikakirjoitus.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Käsipikakirjoitus
Käsipikakirjoitus voidaan jakaa toisaalta graafisiin järjestelmiin ja geometrisiin järjestelmiin. Näistä geometrisessa järjestelmässä merkit ovat geometrian eri perusmuotoja, kuten viivoja ja ympyröitä. Esimerkkinä tällaisesta järjestelmästä on Englannissa käytössä oleva nk. Pitmanin järjestelmä. Sen sijaan Yhdysvalloissa yleisempi Greggin järjestelmä on graafinen järjestelmä, jossa kirjaimet pyritään kirjoittamaan yhteen liitettävillä merkeillä. Myös suomalainen Nevanlinnan järjestelmä on graafinen järjestelmä.
Käsipikakirjoitus voidaan jakaa myös vokaalin osoittaviin ja vokaalin kirjoittaviin järjestelmiin. Suomalainen järjestelmä on pääsääntöisesti vokaalin osoittava järjestelmä. Ruotsin kielessä on kuitenkin käytössä kaksi järjestelmää: suomalaiselle järjestelmälle läheinen vokaalia osoittava nk. Fabritiuksen järjestelmä ja vokaalin kirjoittava Melinin järjestelmä.
[muokkaa] Konepikakirjoitus
Perinteisissä konepikakirjoitusjärjestelmissä teksti kirjoitetaan pikakirjoituskoneilla, jossa kukin sormi hallitsee samanaikaisesti yhtä tai kahta näppäintä. Kirjaimet tulevat viivastolle aina samaan paikkaan riviä, joten tarvitaan erityinen lyhentämisjärjestelmä. Konemalleja on useita, ja erään näppäimistö muistuttaa jopa pianon koskettimia.
Nykyään konepikakirjoitus voidaan tulkita nk. CAT-järjestelmällä eli tietokoneavusteisella käännöksellä. Se on mahdollistanut puheiden tosiaikaisen tulkitsemisen, mitä käytetään muun muassa television tekstityksessä kuulovammaisille.
Uusissa konepikakirjoitusjärjestelmissä voidaan kirjoittaa semmoisenaan huomattavalla nopeudella täyskirjoitusta mahdollistamalla näppäinten samanaikainen painaminen. Kehittämällä vielä tähän tehokas lyhennysjärjestelmä päästään huomattaviin nopeuksiin. Myös nämä koneet voidaan liittää CAT-järjestelmään.
Perinteisiä konepikakirjoitusjärjestelmiä ei Suomeen ole saatu kehitettyä, koska suomen kielessä vokaaleilla ja diftongeilla on merkittävä rooli. Toistaiseksi kukaan ei ole kehittänyt järjestelmää uusille konepikakirjoitusjärjestelmille.
[muokkaa] Pikakirjoitusnopeudet
Suomalaisessa pikakirjoituksessa käytetään termiä kiitokirjoitus tarkoittamaan puhenopeuksista pikakirjoitusta (250 tavua minuutissa) ja termiä liikepikakirjoitus noin puolesta siitä nopeudesta (150 tavua minuutissa). Perusjärjestelmän opettelemalla pystyy kirjoittamaan helposti noin puolella liikepikakirjoituksen nopeudesta (100 tavua minuutissa). Tavallinen kaunokirjoitusnopeus on 30 - 40 tavua minuutissa.
Normaali puhenopeus vaihtelee välillä 200 - 300 tavua minuutissa. Suomen ennätys on Veikko Sorsalla 525 tavua minuutissa, mikä vastaa nopeutta 3.5 sanaa sekunnissa.
[muokkaa] Pikakirjoituksen historia
[muokkaa] Varhaishistoria
Varhaisin viittaus yksinkertaistettuun kirjoitusjärjestelmään tunnetaan muinais-Kreikasta, lähinnä Akropolis-kivestä, joka on peräisin 300-luvun puolivälistä eaa. Marmorilaatassa on pääasiassa vokaaleja sisältävä kirjoitusjärjestelmä, jossa konsonantit merkitään vaaka- tai vinoviivoin yksinkertaisiin vokaaleihin. Useimmat tutkijat pitävät tätä täyskirjoituksen uudistuksena, eräät pikakirjoitusjärjestelmänä.
Hellenistinen pikakirjoitusjärjestelmä tunnetaan 100-luvulta eaa. eteenpäin. Tosin on viitteitä, että se olisi vanhempi. Vanhin ajoitettavissa oleva lähde on sopimus Keski-Egyptistä, jossa sovitaan Oxyrhynchosen antavan kreikkalaisen orjansa Apollonikselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten. Hellenistinen pikakirjoitusjärjestelmä koostui sanavartaloa osoittavista ja sanan päätteitä osoittavista merkeistä. Ajan kuluessa monia tavumerkkejä kehitettiin.
Muinaisessa Roomassa, Marcus Tullius Tiro (103 eaa. – 4 eaa.), joka oli Ciceron vapautettu orja, kehitti Tironiaanisen kirjoitusjärjestelmän (Tironian notes), jotta hän voisi merkitä Ciceron puheet muistiin. Järjestelmää käytettiin ensimmäisen kerran 63 eaa.
Tironiaaninen kirjoitusjärjestelmä koostui sanavartalon lyhennöksistä (notae) sekä sanan päätteiden lyhennöksistä (titulae). Alun perin järjestelmässä oli vain 4000 merkkiä, mutta uusia merkkejä lisättiin, kunnes niiden lukumäärä nousi jopa 12 000:een. Jotta kirjoitusjärjestelmä ei olisi niin monimutkainen, pikakirjoitusjärjestelmää kehitettiin myöhemmin lisäämällä mm. pääte- ja fraasilyhenteitä.
Rooman senaatin puheita on merkitty puheita muistiin pikakirjoituksella. Pikakirjoitusta taitavat virkamiehet saivat huomattavan lisän palkkaansa taidosta. Mm. keisari Tituksen mainitaan olleen taitava pikakirjoittaja.
Rooman imperiumin romahdettua Tironiaanista kirjoitusjärjestelmää ei enää käytetty puheiden muistiinmerkitsemiseen, vaikkakin ne tunnetiin edelleen ja niitä opetettiin etenkin Karolingisen renessanssin aikana. 1000-luvun jälkeen ne suurimmaksi osaksi unohdettiin. Viimeinen merkintä on vuodelta 1067.
Kun monia luostarien kirjastoja sekularisoitiin uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla, löydettiin monia kauan sitten unohdettuja tironiaanisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettuja kirjoituksia.
Pikakirjoitusjärjestelmällä kuitenkin merkittiin muistiin kuuluisia filosofian luentoja ja saarnoja, mm. Martti Lutherin, on kirjoitettu muistiin.
Jo ensimmäisissä ekumeenisissa konsiileissa, kirkolliskokouksissa, oli pikakirjoituskansliat, samantapaiset kuin nykyään on parlamenteissa. Keskiajalla munkit saattoivat käyttää pikakirjoitusta säästääkseen paperia, tilaa ja aikaa - normaali kirjoitushan oli tuolloin koristeellisempaa kuin nykyään.
Keisarillisessa Kiinassa, virkamiehet käyttivät lyhennettyjä, erittäin kursivoituja kirjoitusmerkkejä oikeudenkäyntien sekä tunnustusten muistiinmerkitsemiseen. Näitä muistiinpanoja käytettiin virallisten asiakirjojen luomiseen. Yksi oikeudenkäyntien kulmakivi oli, että jokainen tunnustus piti vahvistaa syytetyn allekirjoituksella, sinetilllä tai peukalon sormenjäljellä. Tämä vaati nopeaa kirjoittamista. Tämän käytönnön versioita on säilynyt 1900-luvulle asti.
[muokkaa] Nykyhistoria
1500-luvun lopulla Englannissa kehittyi mielenkiintoa pikakirjoitukseen. 1588 Timothy Bright julkaisi Characterie; An Arte of Shorte, Swifte and Secrete Writing by Character-teoksen Kirja esitteli kirjoitusjärjestelmän, joka koostui omavaltaiseti valitusta 500 merkistä, jotka eisttivät sanoja. Brightin kirjaa seurasi monia muita, mm. John Willisin Art of Stenography (1692), Edmond Willisin An abbreviation of writing by character (1618) ja Thomas Sheltonin Short Writing (1626, kirja julkaistiin myöhemmin nimellä Tachygraphy).
William Shakespearen näytelmät säilyivät jälkipolville ulkopuolisten pikakirjoittajien kirjoitettua yleisön joukossa muistiin näytelmät. Näytelmät näin varastettiin, painettiin ja myytiin, mutta samalla säilyivät myöhemmille sukupolville.
Samuel Pepysin käytti Sheltonin järjestelmää päiväkirjassaan sekä monissa virallisisa papereissaan. Tämän takia Sheltonin järjestelmästä tuli suosittu. Myös Isaac Newton käytti järjestelmää joissakin muistiinpanoissaan. Shelton lainasi paljolti edeltäjiltään, etenkin Edmond Willisiltä. Jokaista konsonanttia esitti omavaltainen mutta yksinkertainen symboli, kun taas vokaalit esitettiin ympäröivien konsonattien suhteellisilla sijainneilla. Siten t, joka oli piirretty suoraan b:n yläpuolelle, tarkoitti sanaa "bat". Jos t olikin merkattu suoraan b:n alapuolelle, tarkoitti se sanaa "but". Yläoikea tarkoitti e:tä, keskellä oikealla oli i ja oikealla alhaalla oli o. Jos sana päättyi vokaaliin, se merkittiin pisteellä asianmukaiseen kohtaan. Sanan aloittavalle vokaalille oli oma järjestelmänsä. Tätä perussysteemiä laajensivat symbolit yleisille prefikseille sekä suffikseille.
Sheltonin järjestelmän huono puoli oli se, että se ei erotellut pitkiä tai lyhyitä vokaaleja tai diftongeja. Lukijan täytyi käyttää kontekstia oikean sanan ymmärtämiseen. Systeemin hyvä puoli oli helppo opittavuus ja helppokäyttöisyys. Siitä muodostui erittäin suosittu, ja kirjaa painettiin nimillä Short Writing ja Tachygrapy 20 painosta vuosien 1626 ja 1710 välillä.
Sheltonin systeemin suurimpia kilpailijoita olivat Theophilus Metcalfen Stenography eli Short Writing (1633), josta 1721 painettiin 55. painos, sekä Jeremiah Rich'sin 1654 julkaistu systeemi, jota julkaistiin monilla nimillä, mm. 'The penns dexterity compleated' (1669).
Nykyaikaisen näköisen geometrisen pikakirjoitusjärjestelmän esitteli John Byrom 1720 ilmestyneessä kirjassaan 'New Universal Shorthand'. Samuel Taylor julkaisi saman tyylisen järjestelmän 1786. Viimeksi mainittua järjestelmää käytettiin kaikissa englannin kielisissä maissa.
1834 saksalainen Franz Xaver Gabelsberger julkaisi Gabelsbergerin pikakirjoituksen. Gabelsberger hylkäsi englantilaisen pikakirjoitustradition ja perusti järjestelmänsä kaunokirjoituksessa käytettäviin muotoihin, mitä kutsutaan kursiiviseksi järjestelmäksi.
Taylorin järjestelmän syrjäytti Englannissa Pitmanin geometrinen pikakirjoitusjärjestelmä. Isaac Pitman julkaisi sen ensimmäisen kerran 1837. Järjestelmää on paranneltu useasti julkaisunsa jälkeen. Pitmannin järjestelmää on myös käytetty kaikissa englanninkielisissä maissa. Se on edelleen käytössä, tosin Yhdysvalloissa sekä muualla sen on syrjäyttänyt Greggin pikakirjoitus, jonka julkaisi John Robert Gregg 1888. Gabelsbergerin järjestelmän vaikutus näkyy vahvasti Greggin kursiivisessa pikakirjoitusjärjestelmässä.
Ranskassa pikakirjoituksen alkuunsysääjänä oli Ranskan suuri vallankumous.
[muokkaa] Suomi
Suomessa pikakirjoituksella on ollut suuri merkitys kirjallisuustieteille, koska aikoinaan runot merkittiin muistiin pikakirjoituksella.
Suomessa säätyvaltiopäivien toivomuksesta valtiopäiväpuheita alettiin pikakirjoittaa, ensin ruotsin kielellä ja myöhemmin, kun sitä varten kehitettiin järjestelmä, myös suomen kielellä.
Useilla poliitikoilla on ollut omat pikakirjoittajansa, mutta mm. Paasikivi[1] oli itse pikakirjoittaja. Paasikivi kirjoitti muistiinpanonsa pikakirjoituksella ja vain sidesanoiksi käytti täyskirjoitusta.
[muokkaa] Pikakirjoituksen käyttö
Pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt huomattavasti muun muassa tietokoneiden ja nauhurien yleistyessä ja sihteerien vähentyessä. Ulkomailla CAT-järjestelmän myötä tosiaikainen puheenkirjoitus on säilyttänyt asemansa hyvin.
Liikepikakirjoituksen tasolla pikakirjoitusta aktiivisesti osaavia ihmisiä ei ole enää kuin korkeintaan joitakin satoja. Kiitokirjoittajia ei ole kuin korkeintaan kymmenen.
Pikakirjoitusta voi opetella joissakin kauppaopistoissa ja Helsingin työväenopistossa sekä Kansanvalistusseuran kirjeopistossa.
Suomalainen Niklas Varisto on menestynyt hyvin viimeaikaisissa kansainvälisissä pikakirjoituskilpailuissa.
[muokkaa] Pikakirjoitusta edistävät järjestöt
[muokkaa] Suomalaiset pikakirjoitusjärjestelmät
Suomen kielelle on tehty kaksi järjestelmää: Nevanlinnan ja Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäinen ja rajoittui runojen keruuseen 1800-luvun loppupuolella.
[muokkaa] Nevanlinnan pikakirjoitusjärjestelmä
Suomalainen pikakirjoitusjärjestelmä on kursiivinen vokaalin kuvaava järjestelmä. Kirjaimet pyritään kirjoittamaan mahdollisimman pyöreiksi. Kaikki kirjoituksen terävät kulmat edellyttävät kynän pysähtymistä, jolloin teräviä kulmia käytetään mahdollisimman harvoin. Myös kynää pyritään nostamaan paperista mahdollisimman harvoin, koska siihenkin kuluu turhaa aikaa. Kynän painalluksen voimakkuudella on väliä siten, että tiettyjä asioita kuvataan voimakkaammalla kynän jäljellä, nk. vahvennuksella. Suomalaista pikakirjoitusta kirjoitetaan mieluiten lyijykynällä liukkaalle paperille, jossa on kaksi viivaa vajaan sentin päässä toisistaan. Kaunokirjoituksen tapaan kirjoitusta ei yleensä kirjoiteta täysin pystyyn vaan noin 30 asteen kallistuksella.
Kirjoituksen perusideana on merkitä konsonantit vakiomerkeillä ja vokaalit kuvataan sillä tavalla, millä perättäiset konsonanttiryhmät liitetään toisiinsa. Tavallisin vokaali "a" kuvataan kirjoittamalla konsonanttiryhmät peräkkäin (nostamatta kynää paperista) eli käytännössä se jätetään kirjoittamatta.
Konsonantit kuvataan hieman kaunokirjoituskirjaimia muistuttavilla merkeillä. Konsonantit sidotaan toisiinsa konsonanttiryhmässä aina jossain määrin erikoisella tavalla ja ne on opeteltava muistamaan. Konsonantteja ei voi vain kirjoittaa peräkkäin, koska silloin niiden väliin on luettava "a".
Suomalaiset konsonantit kirjoitetaan seuraavasti:
- h on viiva ylhäältä alas niin, että ylhäällä kulma on pyöreä ja alhaalla terävä
- j on viiva ylhäältä alas niin, että kulma on terävä sekä ylhäällä että alhaalla
- p on viiva ylhäältä alas niin, että ylhäällä kulma on terävä ja alhaalla pyöreä
- m tulee pyöreästi ylhäältä alas siten, että sekä alhaalla että ylhäällä kulma on pyöreä
- k on puoliympyrä siten, että avoin osa jää alas
- t on kuten kaunokirjoitus-l
- s on ympyrä, useimmiten myötäpäivään kirjoitettuna
- l on pieni vastapäivään piirrettävä silmukka
- r on alaspäin laskeutuva suora viiva, jonka kulmat ovat terävät ylhäällä ja alhaalla
- v on ylhäältä alas pyöreästi laskeutuva merkki (aukeaa oikealle), jonka kulmat ylhäällä on terävä ja alhaaalla pyöreä
- n on pieni aaltoviiva
Edellisessä viiva ylhäältä alas tarkoittaa siis viivaa 30 asteen kulmassa taaksepäin, kuten aiemmin mainittiin. h, j, m, p ja t ovat korkeudeltaan yläviivalta alaviivalle ulottuvia. k, r ja s ovat kooltaan puolet siitä ja l paljon pienempi.
Ulkomaalaiset konsonantit voidaan kirjoittaa usein suomalaisemmilla vastineillaan tai omilla merkeillään:
- d on kuten t mutta 2/3 korkea
- b on kuten p mutta 2/3 korkea
- g on kuten h mutta 2/3 korkea
- f on kuten j, mutta alennettu puoli kirjainta
Vokaali i kirjoitetaan siten, että seuraava konsonattiryhmä kirjoitetaan yksi rivi korkeammalle. Yhdysviivan tulee nousta yli 45 asteen kulmassa. Mikäli sanassa tulee lisää i-kirjaimia, jokainen niistä nostaa korkeutta lisää - pikakirjoituksessa rivien väliin kannattaa jättää paljon tilaa.
Vokaali e kirjoitetaan noin rivikorkeuden mittaisella viivalla. I:stä tämä erottuu sillä, että se on aina selvästi alle 45 astetta ja ryhmät ovat kauempana toisistaan.
Vokaali u kirjoitetaan siten, että edellistä kirjainta/kirjainryhmää alennetaan puoli rivinkorkeutta. Tämä on aika hankalaa aluksi, sillä tekstiä on luettava useita merkkejä eteenpäin oikean kirjoitustavan luotettavaksi havaitsemiseksi. Ja kuinka ratkaistaan konsonantti-i-konsonantti-u? Tässä tapauksessa joudutaan käyttämään u:n erikoismerkkiä: laskevaa aaltoviivaa.
Vokaali o on kuin k nurin päin: puoliympyrä, jossa avoin osa on ylöspäin. Eli konsonanttiryhmien sidontaa ei tehdäkään mahdollisimman suoralla viivalla kuten edellisissä vaan se on selvästi pyöreä.
Vokaali ö on kuin o, mutta se on pidempi. Kun o on noin rivinkorkeuden mittainen, ö on kaksi ja puoli kertaa niin pitkä.
Vokaali y kirjoitetaan ristimällä edeltävä konsonantti. Tämä tehdään siten, että kynä nostetaan paperista ja aloitetaan sideviiva jostakin sopivasta kohdasta keskeltä edellistä konsonanttiryhmää. Mikäli sana alkaa y:llä, käytetään u:n erikoismerkkiä (laskevaa aaltoviivaa), joka ristitään.
Vokaali ä tehdään ensimmäisessä tavussa siten, että edellisen konsonanttiryhmän koko pienennetään puoleen ja kirjoitetaan se puoli rivinkorkeutta korkeammalle. Jos sana alkaa ä-kirjaimella, käytetään a:n erikoismerkkiä, pientä nypyä alaspäin, ja sijoitetaan se puoliväliin riviä.
A:n erikoismerkkiä tarvitaan myös joissakin vokaaliyhdistelmissä. Kaikilla diftongeilla on erityiset merkintätapansa, jotka on johdettu edellisistä merkintätavoista. Kuitenkin vokaaliyhdistelmät, jotka eivät ole diftongeja, on kirjoitettava yhdistämällä vokaalien merkit, esimerkiksi ia on viiva yli 45 asteen kulmassa 2/3 rivinkorkeuteen ja siellä kirjoitetaan nypy alaspäin a:n merkiksi.
Vokaalit i ja o voidaan usein myös merkitä muuttamalla edellistä konsonanttia. I kirjoitetaan siten, että edellinen konsonantti, joka päättyy alhaalla pyöreään kulmaan, kirjoitetaankin poikkeuksellisesti terävänä. Näin voidaan kirjoittaa sekaantumatta ti, di ja vi. O taas pyöristää edellisen konsonantin pyöreää kulmaa o:n levyiseksi, esimerkiksi po, ho ja mo.
Joillain konsonanteilla on vaihtoehtoisia muotoja, joita käytetään erityisesti sanan alussa ja lopussa. Tärkein näistä on t2, jota käytetään t-kirjaimena sanan alussa ja lopussa. Se on kaksi ja puoli rivinkorkeutta korkea viiva (kuten j). n2 on rivin lopussa käytettävä n-kirjain, joka on koukku alaspäin. k2 on koukku alhaaltapäin, jota käytetään osoittamaan k-kirjainta sanan alussa.
Perusjärjestelmään kuuluu vielä muutama kieliopillinen pääte, kuten -taan, -tiin, -tava ja esimerkiksi pääte -nen.
Perusjärjestelmään kuuluu myös noin 50 pakkolyhennettä eli siigeliä.
