Nuorsuomalainen Puolue

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee autonomian ajan loppuvuosikymmenten aikaista puoluetta. Vuosina 1994–1999 toimineesta liberaalista puolueesta kertoo Nuorsuomalaiset.

	Tämän artikkelin tai osion kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
	Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Perustuslaillis-Suomenmielinen Puolue eli Nuorsuomalainen Puolue oli autonomian ajan loppuvuosikymmenten porvarillinen liberaali poliittinen ryhmä ja puolue (1894-1918). Se muotoutui vähitellen, ryhmittyi Suomalaisen puolueen erillisellä ohjelmalla varustetuksi fraktioksi 1894, ja irrottautui täysin itsenäiseksi puolueeksi vuonna 1905 johtajanaan Eero Erkko mutta johtohahmonaan senaattori K. J. Ståhlberg.

Ensimmäisen sortokauden aikana Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen Puolue olivat yhteisrintamassa torjumassa venäläistämistä ja pitämässä kiinni Suomen perustuslaeista. Tämän ryhmittymän johtohahmo oli sitoutumaton Leo Mechelin. Näiden voitoksi katsottiin vuonna 1905 mielenosoituksilla, vetoomuksilla, yleislakolla ym. aikaansaatu venäläisten myönnytys, jolloin sortokausi päättyi ja Mechelin muodosti senaatin (hallituksen) puhtaasti perustuslaillisista. Mechelinin senaatti sääti Suomelle sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä eduskuntauudistuksen: säätyvaltiopäivät (maapäivät, landtdag) korvattiin yksikamarisella parlamentilla, joka ensimmäisen kerran valittiin 1907. Äänioikeus laajeni kaikkiin täysi-ikäisiin kansalaisiin, myös naisiin. Venäläistämistä vastaan tehty työ toi puolueeseen mukaan myös nationalistisia ja konservatiivisia aineksia.

Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa maalaiset ja työläiset muodostivat äänestäjäkunnan enemmistön, ja vaikka aiemmiin niiden merkittävimpinä edustajina valtiopäivillä nähdyt nuorsuomalaiset luulivat saavansa niiltä merkittävän tuen ja jopa n. 70 eduskunnan 200 paikasta, kansanedustajia tulikin vain 26. "Herraviha" toimi oppineita teoreetikkoja. Tiukan perustuslaillinen Svinhufvud valittiin silti eduskunnan puhemieheksi ja Mechelinin senaatti jatkoi toimintaansa vielä vuoteen 1908.

Puolueessa oli sen viimeisen vuosikymmenen ajan kaksi siipeä, "varpuset" (mm. K. J. Ståhlberg ja Eero Erkko) ja "pääskyset" (mm. Jonas Castrén ja P. E. Svinhufvud), joista ensin mainitut lähinnä sosiaaliliberaaleja ja jälkimmäiset perustuslaillisuuden etusijalle asettavia, osittain konservatiivis-nationalistisia. Etenkin alussa erot olivat pieniä, esimerkiksi edellisiin kuulunut kirjailija Minna Canth piti Jonas Castrénia kyvyiltään ylivertaisena ja puolueen ainoana toivona.

Itsenäistyneen Suomen valtiomuotokysymyksessä puolue lopulta käytännössä jakautui kahtia.

Vuonna 1918, Suomen itsenäistyttyä, Nuorsuomalaisen Puolueen enemmistö (lähinnä "varpuset") päätti sulauttaa puolueen uuteen Kansallinen Edistyspuolue -nimiseen liberaalipuolueeseen, joka syntyi lähinnä niiden pohjalta jotka valtiomuotokysymyksessä kannattivat tasavaltaa. Mukaan tulivat myös enemmistö Kansanpuolueesta ja vanhasuomalaisten pieni nk. vasemmistosiipi. "Pääskysisten" enemmistö siirtyi samoihin aikoihin perustettuun Kokoomukseen.

[muokkaa] Nuorsuomalaisten tavoitteet

Puolueen ohjelmassa pääpaino oli perustuslakien loukkaamattomuudella ja Suomen sisäisen itsenäisyyden puolustamisella. Mechelinin oppien mukaisesti tsaari olisi Suomessa vain lakien alainen suuriruhtinas, ei itsevaltias kuten Venäjällä. Suomen kielen asema haluttiin johtavaksi sortamatta kuitenkaan ruotsinkielisiä.

Vuoden 1894 ohjelmaa tehtäessä tavoitteena pidettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta mutta sen läpiajamisen arveltiin vievän aikaa ja välittömäksi tavoitteeksi otettiin äänioikeuden maltillinen laajentaminen ja äänivaltaerojen kaventaminen, lopullisena tavoitteena niiden poistaminen. Muutenkin ohjelmassa jätettiin paljon abstraktiksi, koska pelättiin muuten vanhasuomalaisten vievän vanhoillisen maaseudun äänet ja estävän pienetkin uudistukset. Samasta syystä kirkon ja valtion erottamiskohtia lievennettiin huomattavasti.

Taloudellisissa kysymyksissä oltiin melko liberaaleja, esimerkiksi elinkeinovapaus haluttiin loukkaamattomaksi ja suojatullit torjuttiin. Liberalismi oli muutenkin ohjelmassa laajaa, esimerkiksi ennakkosensuuri haluttiin poistaa ja virkavaltaisuutta vähentää. Virkamiehistä piti tehdä kansan palvelijoita. Toisaalta verotus haluttiin progressiiviseksi.

Sosiaalisissa kysymyksissä haluttiin parantaa maattomien ja työläisten oikeuksia sekä määrätä työnantajat ottamaan työläisille pakollinen tapaturmavakuutus ja työläiset itse ottamaan pakollinen eläkevakuutus. Kansakoululaitos haluttiin koko maahan ja pakolliseksi, ja tien siitä aina yliopistoon piti olla esteetön, myös varattomille. Työväen opetusta halutiin edistää myös ammattikouluin.

Raittiusasiaa haluttiin vuonna 1894 edistää vain vapaaehtoistoimin (Santeri Alkio tosin oli kieltolain kannattaja) mutta vuonna 1906 koko maan yleinen ilmapiiri kääntyi kieltolain kannalle ja nuorsuomalaisetkin tekivät sille myönnytyksiä.

On arvioitu, että Nuorsuomalainen puolue oli liberaali mutta selvästi vähemmän liberaali kuin Mechelinin Liberaalinen puolue (1880-1885).

[muokkaa] Nuoren Suomen Liitto

autonomian aikaisen Nuorsuomalaisen puolueen valtakunnallinen nuorisojärjestö. Perustettu Tampereella 19.-21. kesäkuuta 1909 Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin fil.tri Oskari Mantere

[muokkaa] Tunnettuja nuorsuomalaisia

Myöhempiä presidenttejä:

K.J. Ståhlberg puolueen (varpusten) johtohahmo 1900-luvulla, Suomen ensimmäinen presidentti (1919-25) ja perustuslain isä, oikeustieteen professori, Edistyspuolueessa 1918-
P.E. Svinhufvud Suomen presidentti 1931-37 (Kokoomus 1918-), joka senaatin johtajana johti Suomen itsenäisyyteen ja pääministerinä kukisti äärioikeiston kapinoinnin
Risto Ryti Suomen presidentti 1940-44 (Edistyspuolue), jonka sanotaan pelastaneen Suomen vapautensa kustannuksella

Muita poliitikkoja:

Eero Erkko Päivälehden (Helsingin Sanomat) perustaja; puolueen puheenjohtaja
Lucina Hagman naisasia-aktivisti ja sosiaalinen uudistaja
Tekla Hultin Suomen toinen naistohtori, kansanedustaja 1908-23, puolueen perustajajäsen, sortokauden vastarinta-aktiivi
Jonas Castrén pääskysten johtohahmo
Tri, naisasia-aktivisti Maikki Friberg, talonpoika Pekka Ahmavaara, Th. Homén, Th. Rein, K. Grotenfelt
Tri J. A. Lyly, Tri Santeri Ivalo (Ingman), opettaja A. K. Karvonen, Atte Törnqvist (Atte Tarjanne) työväenjohtajia (1899 asti), toimittajia ja poliitikkoja
E. N. Setälä, Kustavi Grotenfelt, K. F. Ignatius, Lauri Kivekäs

Muiden puolueiden isiä:

Santeri Alkio perusti Ilkka-lehden ja nuorsuomalaisten maalaissiiven ja vuonna 1907 sulautti sen Maalaisliittoon (nyk. Keskusta), jonka isänä häntä yhä pidetään. kieltolain esitellyt ministeri.
N. F. af Ursin, myöhemmin sosialisti, Suomen työväenpuolueen (nyk. SDP) ensimmäinen puheenjohtaja (1899-1900)

Taiteilijoita:

Eino Leino runoilija, näytelmäkirjailija, toimittaja
Jean Sibelius kansallissäveltäjämme
Minna Canth, Ilmari Kianto, Juhani Aho, Santeri Ivalo (Ingman), Arvid Järnefelt yhteiskunnallisia kirjailijoita (Aho ja Ivalo myös puolueaktiiveja ja lehtimiehiä)
Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen taidemaalareita