Suomalainen puolue
Wikipedia
Suomalainen puolue oli Kansallisen Kokoomuksen edeltäjä, autonomian aikainen nk. Vanhasuomalainen puolue. Ideologisena perustana sosiaalireformismi ja konservatiivisuus sekä suomenmielisyys, yhtenäisen kansakunnan luominen. Tämän toteuttamiseksi katsottiin tarpeelliseksi saattaa suomen kieli ruotsin kielen tilalle maan viralliseksi kieleksi.
Puolueen oppi-isä oli J. V. Snellman (1806-1881). Hänen jälkeensä johtajaksi nousi Yrjö Koskinen (Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) ja vuoden 1900 paikkeilla J. R. Danielson-Kalmari, professoreita kaikki.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Äärisuomenmieliseksi
Vuoden 1872 valtiopäiville tulivat ensi kertaa valituiksi Yrjö Koskinen ja Agathon Meurman, jotka toivat puolueelle radikaalin kielikiihkon, fennomanian.
[muokkaa] Nuorsuomalaiset irtautuvat
Vähitellen puolueen nuoret saivat liberaaleja vaikutteita ja muodostivat 1880-luvun lopulla nuorsuomalaisen ryhmän Jonas Castrénin ja Lauri Kivekkään johdolla. Vuonna 1894 siitä tuli puolue puolueessa ja vuonna 1905 se irtautui täysin erilliseksi puolueeksi (Suomenmieliset perustuslailliset eli nuorsuomalainen puolue).
Merkittävin erottava tekijä oli se, että ryhmä piti tiukasti kiinni perustuslaista (yhdessä ruotsalaisten enemmistön kanssa sitoutumattoman Leo Mechelinin johdolla) ja vastusti tinkimättömästi suuriruhtinaan sortokaudella (1899-1905 ja 1908-1917) laittomasti antamia lakeja. Tämä toi ryhmään myös eräitä vanhempia suomalaisen puolueen jäseniä.
[muokkaa] Myöntyväisyysmiehet
Suomalainen puolue kannatti myönnytyksiä venäläiseen hallitusvaltaan päin, mikä oli porvarillisessa kentässä vedenjakajana vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten välillä. Myöntyväisyysmiehet olivat lähinnä Suomalaisesta puolueesta, sosialistitkin jossain määrin tukivat nuorsuomalaisten linjaa, samoin pitkälti myöhempi Maalaisliitto, jonka ohjelmakin oli suurelti nuorsuomalaisten käsialaa.
Myöntyväisyysmiehiksi profiloituivat erityisesti puolueen historioitsija-puheenjohtajat Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari sekä Agathon Meurman mutta pitkälti muutkin vanhasuomalaiset, siis nuorsuomalaisiin kuulumattomat suomalaiset. He toivoivat pysyvänsä vallassa myönnytysten avulla ja saavansa siten ruotsin kielen asemaa syrjäytettyä, mikä tosin tapahtui pikemminkin venäjän kuin suomen hyväksi. Lisäksi he Snellmanin tavoin pitivät Mechelinin laillisuusperiaatetta epärealistisena, eivätkä uskoneet idealismin voittoon.
[muokkaa] Puolueen perintö
Suomi itsenäistyi vuonna 1917 nuorsuomalaisen P. E. Svinhufvudin johdolla, mitä seuranneen sisällissodan jälkeen Suomalainen ja Nuorsuomalainen puolue lakkautettiin ja tilalle perustettiin Kokoomus ja Edistyspuolue (1918), jotka eivät täysin noudattaneet puoluerajoja, vaan mm. nuorsuomalaisten pääskyset ja monarkistit liittyivät pääosin Kokoomukseen ja jotkut vanhasuomalaiset Edistyspuolueeseen (nyk. Liberaalit).
Historioitsijat olivat pitkälti vanhasuomalaisia, juristit nuorsuomalaisia. Maailmansotien välillä etenkin sivistyneistön keskuudessa katsottiin laajalti perustuslaillisuuden tuoneen Suomelle vapauden ja itsenäisyyden, ja kaikki presidentit olivat perustuslaillisia. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui uudelleen myöntyväisyyslinjalle Neuvostoliiton puristuksessa, ja presidentiksi valittiin vanhasuomalainen myöntyväisyysmies J. K. Paasikivi, joka oli jo sortokaudella toiminut senaattorina.
