Wappinger-intiaanit
Wikipedia
Wappinger-intiaanit ovat yksi niistä intiaanikansoista, jotka on unohdettu jo kauan sitten. Heitä oli kuitenkin alun perin yli 8000 henkeä. Määrä muodostui seitsemästä itsenäisestä heimosta, jotka eurooppalaisten maihinnousun aikaan asuivat nykyisessä New Yorkin osavaltiossa Bronxin ja Rhinebeckin välillä Hudson-joen itäpuolella. Asuinalueet ylsivät Tanatonic-vuorille liki Connecticutin ja New Yorkin rajaa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kuuluisia naapurikansoja
Rauhaarakastavilla wappingereillä oli melko maineikkaita naapureita. Hudson-jokea ylös pohjoiseen mentäessä löytyivät nykyisen Albanyn seuduilta mohikaanien maat. Jos halusi lähteä länteen päin niin törmäsi irokeesien liittokunnan vihamielisiin heimoihin. Siellä samoilivat mohawkit, oneidat, senecat, onondagat ja cayagat eli "pitkäntalon kansa", joita oli turha lähteä hätyyttämään. Etelään mentäessä tulivat vastaan lenapien eli delawarein asuinalueet. Itään Long Islandille päin mentäessä taas joutui metoacien maille lähelle merenrantoja. Niinpä wappingerit tyytyivät elelemään pääosin omissa oloissaan.
[muokkaa] Muukalaisten tulo
Rauha kuitenkin järkkyi eräänä päivänä vuonna 1524 kun ranskalainen tutkimusmatkailija Giovanni da Verrazano ilmestyi laivoineen Hudson-joelle ja saapui wappingerien maille. Ensitapaaminen sujui ystävällisissä merkeissä, mutta ennen lähtöään Verrazano kidnappasi mukaansa muutaman intiaanin. Tämä teko sai wappingerit varuilleen. Meni aikaa yli 80 vuotta. Sitten saapui englantilainen merikapteeni Henry Hudson miehistöineen. Heillä oli ollut jo pieni yhteenotto delaware-intiaanien kanssa, mutta huolimatta tästä kapteeni jatkoi jokea eteenpäin ankkuroiden aluksensa liki nykyisen Manhattanin pohjoispäätä. Miehistö lähti veneillä tutkimaan seutuja. Kovassa sumussa yksi veneistä eksyi muusta seurueesta. Sumun hälvetessä eksynyt venekunta näki lähestyvän kanootin, jossa näytti olevan ryhmä villi-ihmisiä. Nämä olivat wappingerejä. Merimiehet avasivat tulen, mutta yllätyksekseen he saivat nuoliryöpyn niskaansa, kun jousin aseistautuneet intiaanit vastasivat samalla mitalla. Yksi merimiehistä kuoli, kaksi muuta haavoittui. Hudsonin miehet palasivat laivalle intiaanien peräännyttyä. Tämän jälkeen sopua hierottiin Hudsonin laivalla kun wappingerien päälliköt saapuivat neuvottelemaan tilanteesta. Syötiin, juotiin ja vaihdettiin lahjoja, mutta koskaan intiaanit eivät luottaneet Henry Hudsoniin. Eikä Hudson heihin.
[muokkaa] Turmiollinen 1600-luku
Seuraavana vuonna ilmestyi Euroopasta uusi kansa, kun hollantilaisten kauppiaiden ja turkismetsästäjien laivakunnat ilmestyivät Hudson riverille. Tämä oli alkusoittona tuleville tapahtumille. Wappingerit ohjasivat hollantilaiset mohikaanien maille, koska halusivat näistä eroon ja koska mohikaaneilla oli enemmän riistanpyyntialueita. Hollantilaiset perustivatkin ensimmäisen kauppa-asemansa Fort Nassaun etelä-Albanyyn mohikaanien maille. Sijainti osoittautui kehnoksi. Ympärillä nahistelivat mohikaanit vanhojen vihamiehiensä mohawkien kanssa. Fort Nassaussa tuli kuumat oltavat kun neljä vuotta kestänyt intiaanien keskinäinen kärhämä puhkesi sodaksi vuonna 1617. Hollantilaiset jättivät kauppa-asemansa. He siirtyivät uudelleen rauhallisemmille alueille wappingerien maille ja sinne nousi ennätysajassa uudisrakennuksia ja pikku kyliä.
Tappioita sodissa kärsineet mohikaanit alkoivat myös laajentaa alueitaan. Heillä oli tarve ostaa lisää tuliaseita, mutta turkiksia ei ollut kaupankäyntiin riittävästi ja siksi he halusivat uusia metsästysmaita itselleen. He olivat kasvattaneet maitaan kohti pohjoista, mutta he halusivat myös etelään ja tämä tapahtui juuri wappingerien kustannuksella. Hollantilaiset eivät olleet myyneet aseita wappingereille lainkaan. kun taas mohikaaneilla niitä oli. Tämä teki mohikaaneista voimakkaita ja heillä oli melkoinen aseellinen ylivoima. Talvella 1642–43 raskaasti aseistautunut 80 soturia käsittävä mohikaanien iskuryhmä hyökkäsi Wecquasgeekiin, joka oli wappingerien suurin kylä. Hyökkääjät surmasivat osan wappinger-sotureista ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Osa kylän asukkaista pakeni hollantilaisten turviin Manhattanille. Täältä ei kuitenkaan turvapaikkaa herunut. Kaksi viikkoa intiaanit pakoilivat metsissä, kunnes liikkuivat yli joen. Toinen ryhmä asettui Pavoniaan,toinen Corlean's Hookiin.
Hollantilaissiirtokunnan johtaja director Kieft oli kuitenkin päättänyt antaa seudun intiaaneille opetuksen. Hän valitsi kaksi erikoisryhmää antaen käskyn surmata Pavoniaan ja Corlean's Hookiin majoittuneet intiaanimiehet, mutta säästää naiset ja lapset. Toista ryhmää johti kersantti Rodolf. Hän pääsi historiaan teollaan, joka on rankattu erääksi hävettävimmistä eurooppalaisten ja amerikan alkuperäiskansojen välisistä kosketuksista. Nimittäin keskellä yötä 23. helmikuuta 1643 Rodolf ja hänen sotilaansa uudesta Amsterdamista hyökkäsivät Pavoniaan ja teurastivat nukkuvat intiaanit sukupuoleen ja ikään katsomatta. Tämän jälkeen he leikkasivat tapetuilta päitä, toivat ne mukanaan linnakkeeseen ja pelasivat jalkapalloa. Verilöylyssä eloonjääneet wappingerit tekivät vielä katkeran erehdyksen. He pyrkivät uuteen Amsterdamiin turvaan, koska eivät olleet nähneet keitä hyökkääjät olivat olleet. Hollantilaiset "ystävät" ottivat intiaanit vastaan tappamalla heidät kylmäverisesti ja heittämällä ruumiit Hudson-jokeen.
Verilöylyyn käskyn antanut kuvernööri Kieft odotti intiaanien taholta jonkinlaista kostoa, mutta yllättyi silti sen laajuudesta. Kun tieto Pavonian tapahtumista alkoi levitä, hyökkäsivät muut wappingerit syrjäisille hollantilaisten asutusalueille ja farmeille. Sota laajeni kulovalkean tavoin ja nopeasti siinä oli mukana 20 eri heimoa. Alkoi Wappinger sota ( Governor Kieft's war). Se kesti vuodet 1643–45. Välillä tehtiin lyhyt rauhansopimus hollantilaisten toimesta, mutta wappingerit liittolaisineen eivät kauan pysytelleet rauhallisina, vaan sota jatkui. Kuvernööri Kieft joutui turvautumaan ystäviensä mohikaanien ja mohawkien apuun. Lisäksi hän palkkasi 150 englantilaista siirtolaista estämään intiaanikapinan leviämisessä. Monien kovien taistelujen jälkeen kirjoitettiin rauhansopimus Fort Orangessa elokuussa 1645. Yli 1600 wappingeria oli tapettu. Mohikaanit saivat osan heidän maistaan.
Myös isorokko veroitti wappingereiden rivejä vuosina 1636, 1656 ja 1692. Monet heistä jättivät suosiolla maansa ja yhdistyivät toisiin kansoihin. Vuonna 1683 tekivät asuinsijoilleen jääneet wappingerit päätöksen: He myivät maitaan 85 000 eekkeriä New Yorkissa. He saivat vastineeksi wambumeita, aseita, ruutia, tupakkaa, vaatteita, rommia ja olutta. He eivät vain tajunneet erästä sopimuksen olennaista osaa: He eivät enää koskaan saisi asua omilla maillaan. Kun he käsittivät tämän oli jo myöhäistä. Kaikki mitä heillä oli ollut oli menetetty. Lyötyinä he hajaantuivat kuka minnekin. Heitä ei enää ollut.
[muokkaa] Nykypäivä
New Jerseyssa asuu tänä päivänä pieni kansanryhmä, joka sanoo olevansa juuriltaan wappingereista lähtöisin. Heidät tunnetaan nimellä "ramapo mountain people".
New Yorkin osavaltiossa Hudson-joen itärannalla Poughkeepsien kaupungin eteläpuolella on Wappinger-niminen kaupunki ja Wappingers Falls-niminen kylä sekä Wappinger-järvi.
