Videonauhuri
Wikipedia
Videonauhuri (kuvanauhuri) on laite, jolla tallennetaan liikkuvaa televisiokuvaa yhdessä äänen kanssa magneettinauhalle. Nauhurin keksiminen on tuonut monia etuja ensin TV-tuotantoon ja myöhemmin viihdekäyttöön esim. kotioloissa. Ennen videonauhureita TV-asemat joutuivat lähettämään ohjelmansa suorina tai elokuvafilmille tallennettuina, joille ohjelmat myös mahdollista uusintaesitystä ja arkistointia varten piti kuvata.
[muokkaa] Historia
Ensimmäiset kokeiluluontoiset videonauhurit rakennettiin jo televisiotoiminnan alkuaikoina. Esikuvana videonauhurin kehittämiselle pidetään englantilaisen John Bairdin tekemät kokeilut tallentaa keksimänsä 30-juovaisen television kuvaa äänilevyille. Kokeilulaitteet olivat aluksi hyvin suurikokoisia ja raskaita nauhureita, eikä niiden kuvanlaatu vastannut lähellekään alkuperäisen TV-lähetyksen tasoa. Ne käyttivät myös magneettinauhaa suurilla nopeuksilla, jotka kohosivat useisiin metreihin sekunnissa, eivätkä raskaiden nauhakelojensa ansiosta olleet kovin käytännöllisiä lyhyiden, vain muutamien minuuttien tallennusaikojen takia. Ensimmäiset videonauhurit olivat rakenteltaan hyvin paljon ääninauhureiden kaltaisia, joissa myös itse videosignaalia yritettiin tallentaa nauhalle kiinteästi asennetulla magneettipäällä.
Kiinteällä magneettipäällä on äärimmäisen vaikea saavuttaa yli 20 kHz taajuustoistoa ja hyvälaatuinen televisiokuva vaatii 5 MHz kaistaleveyden. 50-luvulla BBC valmisti erittäin suurta nauhanopeutta (5.08 m/s) käyttävän kuvanauhurin nimeltä VERA (Vision Electronic Recording Apparatus), joka esiteltiin vuonna 1956. Vasta pari vuotta tämän jälkeen laite alkoi olla valmis. Isoista keloistaan (52 cm) huolimatta nauhuri pystyi tallentamaan vain 15 minuuttia vapisevaa, mustavalkoista 405 juovan kuvaa joten siitä ei tullut jatkossa varteenotettavaa kuvanauhurityyppiä.
Yhdysvaltalainen ääninauhurivalmistaja Ampex kehitti niin ikään 50-luvulla Quadruplex-järjestelmän, jonka ansiosta kuvanauhurista tuli ensimmäistä kertaa käyttökelpoinen laite. Ampex esitteli 14. huhtikuuta 1956 tämän mullistavan ratkaisun saada nauhankulutus pieneksi ja videopäiden nopeus nauhaan nähden suureksi. Tuloksena oli poikittain nauhan kulkusuuntaan pyörivä, nelipäinen kuvapäärumpu jonka kierrosnopeus oli huimaavat 14400 kierrosta minuutissa amerikkalaisessa TV-järjestelmässä ja 15000 kierrosta minuutissa eurooppalaisessa TV-järjestelmässä. Nämä pyörivät magneettipäät tallentavat ja toistavat suurtaajuisen, [taajuusmoduloidun] signaalin. Ampexin keksimää systeemiä käytetään nykyäänkin eri tavoilla muunteltuina analogisissa ja digitaalisissa videonauhureissa sekä digitaalisessa ääninauhatallennuksessa kuten DAT-nauhureissa.
Ensimmäiset koti- ja koulutuskäyttöön suunnatut videonauhurit kehiteltiin jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, mutta ne olivat nykypäivän nauhureihin verrattuna kookkaita, painavia ja kalliita nauhureita. Niissä käytettiin avokeloilla olevia magneettinauhoja, jotka käyttäjän oli itse pujotettava nauharadalle. 1970-luvulla kasettivideonauhureiden yleistyttyä niistä tuli helppokäyttöisempiä, kevytrakenteisia ja enemmän sopivampia kotikäyttöä varten sisältäen ajastimen ja sisäisen viritinvastaanottimen TV-ohjelmien automaattista tallentamista varten.
Televisiotekniikan jatkuvan kehityksen myötä myös videonauhuritekniikkaa on jouduttu kehittämään samassa suhteessa. Tästä johtuen videonauhurin kehityshistoria näihin päiviin saakka onkin hyvin kirjava. Nykyisin suurimmassa määrin käytetty digitaalinen kuvantoistotekniikka ei vielä toistaiseksi ole täysin syrjäyttänyt perinteistä magneettinauhaa tallennusmediana, vaikka optisesti luettavien laserlevyjen ja digitaalisten muistien käyttö videotekniikassa onkin yleistymässä vähitellen.
