Suomen sosialidemokraattinen puolue

Wikipedia

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) Finlands Socialdemokratiska Parti
Perustettu	1899
Puheenjohtaja	Eero Heinäluoma
Varapuheenjohtajat	Pia Viitanen Tarja Filatov
Puoluesihteeri	Maarit Feldt-Ranta
Toimisto	Saariniemenkatu 6 00530 HELSINKI
Äänenkannattaja(t)	Uutispäivä Demari
Kotisivu	www.sdp.fi
Kansanedustajia	53 (sd)
Europarlamentaarikkoja	3 (PES)
Kunnanvaltuutettuja	2 585
Jäsenyydet suomalaisissa järjestöissä
Jäsenyydet kansainvälisissä järjestöissä	SI

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue- Finlands Socialdemokratiska Parti r.p. (SDP) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Se perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Puolue omaksui vuoden 1903 Forssan kokouksessa sosialistisen marxilaisen puolueohjelman ja otti tärkeimmäksi tavoitteekseen yleisen äänioikeuden saamisen. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Itävallan sosialidemokraattisen puolueen ohjelmasta, jonka aateperustana oli Karl Kautskyn toimittama Erfurtin ohjelma.

SDP korostaa puolueohjelmassaan arvoina demokratiaa ja solidaarisuutta ja yhteisvastuuta ja ihanteenaan vapautta, tasa-arvoa, yhteistyötä, rauhaa ja puhdasta ympäristöä ^[1].

SDP on kiinteässä yhteistyössä Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön kanssa.^lähde? Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen ^[2]. Euroopan parlamentissa SDP kuuluu Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen ryhmään. Vuoden 2003 vaalien jälkeen SDP:llä on 53 kansanedustajaa ja kolme europarlamenttiedustajaa. SDP:n puheenjohtaja 10. kesäkuuta 2005 lähtien on ollut Eero Heinäluoma.

Puolueen nimi on peritty Saksan sosiaalidemokraattiselta puolueelta (Sozialdemokratische Partei Deutschlands).^lähde? Historiallisista syistä SDP:n nimi kirjoitetaan edelleen yhdellä a-kirjaimella, vaikka sanassa sosiaalidemokratia oikeinkirjoitussääntöjen mukaan a-kirjaimia onkin kaksi.

Sisällysluettelo 1 Historiaa 2 SDP nykyään 3 SDP:n saamat paikat eduskuntavaaleissa (1945–2003) 4 Merkittäviä sosialidemokraattisia poliitikkoja 4.1 Presidentit 4.2 Pääministerit 4.3 Ministereitä 4.4 Kansanedustajia 4.5 Puolueen puheenjohtajat 5 Veljespuolueita 6 Kirjallisuutta 7 Katso myös 8 Aiheesta muualla 9 Viitteet

Historiaa

Puolue perustettiin 1899, jolloin sen nimi oli Suomen Työväenpuolue. Jo 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään ^[3]. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen maltillisen marxilainen ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja kieltolaistakin on sittemmin luovuttu^[4].

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla ^[5]. Sosialidemokraattiselle puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi runsaasti sivistyneistöä, niin sanotut marraskuun sosialistit.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti (puolet ministereistä tosin oli porvareita), puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan ja SDP:n enemmistö muuttui lievän vaalitappion jälkeen vähemmistöksi ^[6]. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti siitä lähtien SDP:n yritykset parlamentaariseen vaikuttamiseen huomiotta ja yhteiskunnallinen jännitys kiristyi syksyn aikana johtaen tammikuussa 1918 avoimeen luokkasotaan (kuten asia punaisella puolella tuolloin ymmärrettiin).

Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille. "Vallankumouksen" kerran alettua useimpien puoluetoimitsijoiden oli kuitenkin hankala asettua puolueettomiksi ja he muodostivatkin merkittävän osan punaisesta siviilihallinnosta. (Myöhemmässä historiankirjoituksessa punaisten intoa siviilihallinnon järjestämiseen on pidetty eräänä syynä tappiolle sodassa.) Tästä huolimatta monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi ja sodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.

Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP), joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolševikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena tai peitejärjestöjen kautta.

Vasemmisto perusti oman organisaationsa jäätyään vähemmistöön SDP:ssä. 1920-luvulla kommunistien ja vasemmistososialistien julkinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan SDP:n paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto (SSN) ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat liittolaisekseen SSTP:n. Myös Suomen ammattijärjestön (SAJ) enemmistö oli SSTP:n kannattajilla. Kun 1930-luvulla valtiovalta esti tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, niin sen seurauksena SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi. 1930-luvun puolivälistä alkaen SKP kehotti kannattajiaan tukemaan SDP:tä soveltaessaan Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin.

Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Vuonna 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin kuusi kansanedustajaa, jotka muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi "kuutosina". Jatkosodan loppupuolella SDP:ssä vahvistui niin sanottu rauhanoppositio.

Sotien päätyttyä sosialidemokraattien piirissä pohdittiin koko puolueen liittymästä kommunistien ja kuutosten aloitteesta muodostettuun Suomen kansan demokraattiseen liittoon (SKDL). Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin SDP:ssä vähemmistöön.^lähde? SKDL:ään siirtyi lopulta kuutosten ohella vain osa rauhanoppositiota ja joukko SDP:n perusjärjestöjä puolueen vasemmalta laidalta.

Puolueen sisällä merkittäväksi ryhmäksi nousi puolueen sotaveteraanien piiristä kannatuksensa kerännyt asevelisosialistien ryhmä, joka keskittyi SKDL:n valtapyrkimysten estämiseen.^lähde? Niin sanottujen vaaran vuosien aikana SDP:n ja SKDL:n kamppailu keskittyi erityisesti ammattiyhdistysliikkeen sisälle.

1950-luvulla SDP oli ajautunut vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisesti ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun SDP valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsinkin, katkesivat puolueen idänsuhteet täysin. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin Neuvostoliiton kanssa, joka ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa SDP oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi SDP:n pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. SDP:ssä huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun SDP yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (nootti-kriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja SDP:n paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

1950-luvun aikana SDP:n sisällä kärjistyivät myös henkilösuhteet. Skogilaiset (sittemmin jyrkentymisen jälkeen niin sanotut simoslaiset) irtaantuivat SDP:stä Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) [8]. Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) jäi TPSL:n vaikutuspiiriin ja rinnalle perustettiin SDP-vetoinen Suomen Ammattijärjestö (SAJ). TPSL ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin SDP:hen jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972[9]. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi SAK ja SAJ yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi (SAK) vuonna 1969.

Sisäpolitiikassa SDP liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen (kanssa. Tätä kokoomuksen-sosiaalidemokratian liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi [7]. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (muun muassa Tampereella), joissa Maalaisliiton kannatus oli vähäinen. Näillä paikkakunnilla kokoomuksen-SDP:n akseli on pitänyt muut puolueet poissa paikallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan.

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi SDP Rafael Paasion aikana vähitellen rakentaa suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.

Kehitystä helpotti monikin tekijä. SDP:n saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi puolueen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös Suomen Kommunistinen Puolue oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 puolueen ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta (SDP, Kesk, TPSL, SKDL).

SDP:n uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä. SDP:llä oli tässä kuitenkin tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa SDP:ssä ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet olivatkin ennennäkemättömän tiiviit Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) suuntaan.^lähde? Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980 luvuilla punamulta pohjalle, muun muassa Sorsan neljä hallitusta oli rakentamassa suomalaista hyvinvointivaltiota. Kekkosen vetäydyttyä politiikasta 1981 myös presidentti Mauno Koivisto tuli SDP:stä, joten SDP:n asema vahvistui entisestään.

Mihail Gorbatšov nousu NKP:n pääsihteeriksi 1985 muutti NKP:n luonnetta ja pian myös Suomen poliittista ympäristöä. Myös kokoomukselta poistui ulkopoliittinen epäkelpous hallitukseen. Vuodesta 1987 alkaen on Suomen hallitusvariaatiot rakennettu kahden puolueen ympärille kolmesta suuresta (SDP, keskusta, kokoomus). Silti SDP on istunut hallituksessa 1970-luvulta nykyhetkeen (vuonna 2006) vain vähäisin katkoksin, joista merkittävin on ollut Esko Ahon porvarihallitus vuosina 1991–1995.

Paavo Lipposen valinta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1993 merkitsi SDP:n katseen siirtämistä kohti Euroopan Unionia. Lipponen teki johdonmukaisesti työtä Suomen liittymiseksi unioniin ja samalla vaikutti SDP:n liittymisen etuja epäilevään kenttäväkeen. Myöhemmin Lipponen luotsasi pääministerikausillaan Suomea lähemmäs Unionin ydintä.

SDP nykyään

SDP:n kannattajia asuu tilastollisesti paljon suurimmissa kaupungeissa ja teollisuuskaupungeissa. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokas oli Tarja Halonen, joka valittiinkin uudelle kaudelle.

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosialidemokraattien kannatus on ollut noin 35% - 40% äänistä.

SDP:n saamat paikat eduskuntavaaleissa (1945–2003)

1945	1948	1951	1954	1958	1962	1966	1970	1972	1975	1979	1983	1987	1991	1995	1999	2003
50	54	53	54	48	38	55	52	55	54	52	57	56	48	63	51	53

Merkittäviä sosialidemokraattisia poliitikkoja

Presidentit

• Mauno Koivisto (1982–1994)
• Martti Ahtisaari (1994–2000)
• Tarja Halonen (2000–)

Pääministerit

• Väinö Tanner (1926–1927)
• Karl-August Fagerholm (1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959)
• Rafael Paasio (1966–1968 ja 1972)
• Mauno Koivisto (1968–1970 ja 1979–1982)
• Kalevi Sorsa (1972–1975, 1977–1979 ja 1982–1987)
• Paavo Lipponen (1995–2003)

Ministereitä

• Antti Kalliomäki
• Erkki Tuomioja
• Leena Luhtanen
• Tarja Filatov
• Tuula Haatainen
• Susanna Huovinen
• Kari Rajamäki
• Eero Heinäluoma

Kansanedustajia

Matti Ahde Arja Alho Jouni Backman Arto Bryggare Mikko Elo Tarja Filatov Jukka Gustafsson Tuula Haatainen Klaus Hellberg Rakel Hiltunen Susanna Huovinen Sinikka Hurskainen Liisa Jaakonsaari Reijo Kallio Antti Kalliomäki Saara Karhu Antero Kekkonen Anneli Kiljunen Johannes Koskinen Marjaana Koskinen Risto Kuisma Miapetra Kumpula-Natri Lauri Kähkönen Esa Lahtela

Reijo Laitinen Minna Lintonen Paavo Lipponen Leena Luhtanen Sinikka Mönkäre Reino Ojala Kalevi Olin Heli Paasio Pirkko Peltomo Virpa Puisto Susanna Rahkonen Kari Rajamäki Maija Rask Jukka Roos Tero Rönni Matti Saarinen Arto Seppälä Jouko Skinnari Säde Tahvanainen Ilkka Taipale Satu Taiveaho Erkki Tuomioja Jutta Urpilainen

Puolueen puheenjohtajat

• N. R. af Ursin (1899–1900)
• J. A. Salminen (1900)
• K. F. Hellsten (1900–1903)
• Taavi Tainio (1903–1905)
• Emil Perttilä (1905–1906)
• Edvard Valpas-Hänninen (1906–1909)
• Matti Paasivuori (1909–1911, 1913–1917 ja 1926–1930)
• Otto Wille Kuusinen (1911–1913)
• Kullervo Manner (1917–1918)
• Väinö Tanner (1918–1926 ja 1957–1963)
• Kaarlo Harvala (1930–1944)
• Onni Hiltunen (1944–1946)
• Emil Skog (1946–1957)
• Rafael Paasio (1963–1975)
• Kalevi Sorsa (1975–1987)
• Pertti Paasio (1987–1991)
• Ulf Sundqvist (1991–1993)
• Paavo Lipponen (1993–2005)
• Eero Heinäluoma (2005–)

^[7]

Veljespuolueita

• Espanja: Espanjan sosialistinen puolue (PSOE)
• Iso-Britannia: Labour-puolue
• Saksa: Saksan sosiaalidemokraattinen puolue
• Ruotsi: Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue
• Norja: Det Norske Arbeiderparti (DNA) (Norjan työväenpuolue)
• Tšekki: Česká strana sociálně demokratická

Kirjallisuutta

• Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991)

• Laakso, Mikko ja Åberg, Veikko: Sosialismiin ! Sosialidemokraattiset Nuoret 1906–2006 (Sosialidemokraattiset Nuoret, 2006)

• Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)

Katso myös

• Sosialidemokraattiset Opiskelijat

Aiheesta muualla

• Puolueen kotisivut
• Puolueen nuorisojärjestön kotisivut
  • Sosialidemokratian periaatteet, Hyväksytty XXXVIII puoluekokouksessa Turussa 29.5.1999
• SDP:n vaalijulisteita vuosien varrelta
• Puolueen puheenjohtajat ja puoluesihteerit
• Puoluerekisteri: [1]

Viitteet

	SDP:n piirijärjestöt
	Puolue: SDP Helsinki | Uusimaa | Varsinais-Suomi | Satakunta | Häme | Pirkanmaa | Kymenlaakso | Etelä-Savo | Pohjois-Savo | Pohjois-Karjala | Keski-Suomi | Pohjanmaa | Oulu | Lappi | Suomen ruotsalaiset sosialidemokraatit |

	Rekisteröidyt suomalaiset puolueet
	Eduskuntapuolueet Kansallinen Kokoomus | Perussuomalaiset | Ruotsalainen kansanpuolue | Suomen Keskusta | Suomen Kristillisdemokraatit | Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | Vasemmistoliitto | Vihreä liitto Muut puolueet Itsenäisyyspuolue | Köyhien Asialla | Liberaalit | Muutosvoimat Suomi | Rauhan ja Sosialismin puolesta – Kommunistinen Työväenpuolue | Suomen Isänmaallinen kansanliike | Suomen Kansan Sinivalkoiset | Suomen Kommunistinen Puolue | Suomen Senioripuolue | Suomen Työväenpuolue | Yhteisvastuu puolue