Suomen kansanvaltuuskunta

Wikipedia

Kansanvaltuuskunta oli suomalaisen vasemmiston ja sosialidemokraattisen puolueen piiristä 29. tammikuuta 1918 Työmies-lehdessä muodostetuksi ilmoitettu hallitus, joka aloitti kapinan vuonna 1917 Suomen itsenäiseksi Venäjän väliaikaisesta hallituksesta julistanutta ns. Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia vastaan. Kansanvaltuuskunta toimi Suomen sisällissodassa punaisen puolen poliittisena johtona. Sodan puhjettua aiemmin maan alla toiminut punaisten vallankumoushallitus virallisti itse itsensä 28. tammikuuta 1918 antamallaan julistuksella ^[1]. Edellisenä päivänä punaiset olivat aloittaneet Helsingin valtaamisen, mutta jo viikkoa aiemmin punaiset ja valkoiset olivat ottaneet yhteen Viipurissa.

Toimeenpanovaltaa valvomaan asetettiin kansanedustuslaitosta vastaava työväen pääneuvosto 14. helmikuuta 1918, joka lopetti toimintansa 25. huhtikuuta 1918. Työväen pääneuvoston puheenjohtajana, joka vastasi eduskunnan puhemiestä vastaavassa tehtävässä punaisen Suomen valtionpäämiestä, valittiin 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetystyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Perttilä. Käytännössä Suomen sisällissodan sekavissa oloissa ei työväen pääneuvostolla ollut merkitystä, vaan hallituksena toimiva kansanvaltuuskunta myös päätti asiat.

Sisällysluettelo

1 Valtuuskunnan kokoonpano
2 Perustuslakiehdotus
- 2.1 Perustuslakiehdotuksen hylkääminen
3 Lähteet
4 Aiheesta muualla

[muokkaa] Valtuuskunnan kokoonpano

Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana (pääministerinä) toimi Kullervo Manner, ulkoasiainvaltuutettuna (ulkoministerinä) Yrjö Sirola, sisäasiainvaltuutettuna (sisäministerinä) Adolf Taimi, oikeusasiainvaltuutettuna (oikeusministerinä) Lauri Letonmäki ja Antti Kiviranta, valistusasiainvaltuutettuna (opetusministerinä) Otto Wilhelm Kuusinen, raha-asianvaltuutettuna (valtiovarainministerinä) Jalo Kohonen, työasianvaltuutettuna (työministerinä) Johan Erik Lumivuokko, maatalousasiain valtuutettuna (maatalousministerinä) Evert Eloranta, elintarvikeasiainvaltuutettuna (II maatalousministerinä) Oskari Tokoi, liikenneasiain valtuutettuna (liikenneministerinä) Konstantin Lindqvist, posti- ja tiedotusasiain valtuutettuna (II liikenneministerinä) Emil Elo ja prokuraattorina (oikeuskanslerina) Matti Turkia.

Suomen sosialidemokraattisen puolueen keskeinen henkilö, Väinö Tanner, ei liittynyt kansanvaltuuskuntaan, mikä mahdollisti hänelle keskeisen aseman Suomen politiikassa vuoden 1918 sodan jälkeenkin.

Vallankumoushallitusta punaiset kutsuivat Suomen Kansanvaltuuskunnaksi ^[1]. Sitä valvomaan oli tarkoitus perustaa Työväen Pääneuvosto, jonka kokoonpanosta Suomen Kansanvaltuuskunta esitti seuraavaa:

SDP 10 paikkaa
SAJ 10 paikkaa
Punakaartit 10 paikkaa
Helsingin Työväenjärjestöjen edustajat 5 paikkaa

Kansanvaltuuskunnan oli siis määrä hoitaa myös Työväen Pääneuvoston tehtävät, kunnes Työväen Pääneuvosto kokoontuu ensimmäisen kerran.

[muokkaa] Perustuslakiehdotus

Kansanvaltuuskunta laati ehdotuksen Suomen perustuslaiksi ^[2]. Se sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen perustuslaista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen.

Vallankumoushallituksen perustuslakiehdotusta tarkemmin tutkimalla ja vertaamalla sitä nykyiseen perustuslakiimme löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi yleinen, myös naisia koskeva äänioikeus oli mukana (oli tosin ollut Suomessa jo vuodesta 1906) ja useat nykyiset valiokunnat mainitaan nimeltä, samoin rajoittamaton monipuoluejärjestelmä. Joitakin merkittäviä poikkeuksia eduskunnan ja oikeuslaitoksen tappioksi ja samaan aikaan hallituksen hyväksi kuitenkin on. Alla niistä muutama listattuna:

Kansaneduskunnan valiokuntien ja komiteoiden (nyk. ministerien asettamien työryhmien) jäsenet oltaisiin valittu suhteellisella vaalitavalla kansanedustajien keskuudesta, eli suuret Kansaneduskunta-puolueet olisivat saaneet nykyiseen käytäntööön verrattuna enemmän valiokuntapaikkoja. Nykyisessä valtiosäännössä valiokuntien paikat jaetaan samassa suhteessa puolueiden kansanedustajapaikkojen kanssa.
Lainvalmisteluun osallistuvat lautakunnat ja eduskunnan nimeämien tutkintalautakuntien (nyk. esim. onnettomuustutkintalautakunnat tai valtakunnanoikeus) paikkajaossa olisi sovellettu Kansaneduskunnan valiokuntien paikkajakoa
KHO ja KKO eivät olisi voineet tehdä päätöstä ilman prokuraattorin (nyk. oikeuskanslerin) tai lainvalvojakunnan (nyk. Perustuslakivaliokunta) jäsenen läsnäoloa
Kansaneduskunta olisi kokoontunut määräajoin vain kerran vuodessa, muutoin vain kansanedustajien määräenemmiston päätöksellä. Sinä aikana, kun Kansaneduskunta ei kokoonnu valtopäiville, sen valtaa olisi käyttänyt Kansanvaltuuskunta (nyk. hallitus)
Kansanvaltuuskunta olisi näin kyennyt hyväksymään lakeja ilman Kansaneduskunnan päätöstä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: päätöksenteossa läsnä ollut valvojavaliokunnan jäsen olisi pystynyt vaatimaan, valtiosääntöön(/perustuslakiin) perustuvaan syyhyn vedoten, jättämään lain lepäämään, kunnes varsinaiset valtiopäivät (Kansaneduskunta) kokoontuu
Hallinnon valvojakuntaan ja lainvalvojakuntaan jaettu valvojavaliokunta pystyi jättämään lait lepäämään, eli käytännössä Kansanvaltuuskunnan päätettäväksi

Joitain valtaa nykyiseen perustuslakiin nähden enemmän hajauttavia kohtia ovat mm. seuraavat kohdat:

KKO ja KHO nimitykset olisi hyväksynyt Kansaneduskunta Kansanvaltuuskunnan esityksestä. Nykyisin presidentti nimittää henkilöt näihin virkoihin hallituksen esityksestä
Ylin toimeenpanovalta olisi ollut Kansanvaltuuskunnalla Kansaneduskunnan valvonnassa. Osa tästä toimeenpanovalasta on nykylain mukaan presidentillä.

[muokkaa] Perustuslakiehdotuksen hylkääminen

Sisällissodan päätyttyä Kansanvaltuuskunnan ehdotus hylättiin ja Suomessa alkoi käyttää valtaa niin sanottu tynkäeduskunta, josta kaikki työväenpuolueiden edustajat, lukuun ottamatta Matti Paasivuorta, oli suljettu pois. Tämä noin puoleen varsinaisesta koostaan typistetty eduskunta sääti Suomelle perustuslain, jolla Suomesta tehtiin kuningaskunta. Kuningashankkeen epäonnistuttua ja länsivaltojen painostuksen seurauksena pidettiin maassa uudet eduskuntavaalit ja valittu eduskunta laati maalle uuden perustuslain, joka oli pääosin samanlainen, mutta hallitsijan valtaoikeudet annettiin välillisillä vaaleilla valitulle presidentille. Vaikka ennen sisällissotaa Suomesta oli tullut maailman ensimmäinen maa, jossa vallitsi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kunnallisvaaleja lukuun ottamatta, pysähtyi parlamentaristinen kehitys sodan jälkeen vuosikymmeniksi johtuen 1920-luvun epävakaisuudesta sekä 1944 jälkeen ulkopolitiikan ja bilateraalikaupan ylläpitämiseksi tarvitusta presidenttijohtoisuudesta.

Tynkäeduskunnan lainsäätötoimet johtivat siihen että vuoden 2000 uuteen perustuslakiin asti presidentti pystyi yksin hajoittamaan eduskunnan ja estämään tai lykkäämään lakien voimaantuloa. Tasavallan presidentin oikeus järjestyttää uudet vaalit hallituspuolueiden hyväksyntää kysymättä korostaa tasavallan presidentin oikeuksia korkeimman toimeenpanovallan haltijana.

Kansanvaltuuskunnan ehdotus perustuslaiksi ei koskaan edennyt ehdotusta edemmäksi, koska kansanvaltuuskunta hävisi sisällissodan, minkä jälkeen sen jäsenillä oli Suomessa maanpetturien asema. Osa kansanvaltuuskunnan jäsenistä pakeni Neuvosto-Venäjälle selvitäkseen uhkaavilta kuolemantuomioilta kapinasta. Perustuslain voimaan saattamiseksi Kansanvaltuuskunta ehdotti järjestettäväksi kansanäänestystä.