Pakanuus

Wikipedia

Pakanuus tulee latinan kielisestä sanasta paganus, joka tarkoittaa maalaista. Vanhassa Testamentissa sekä usein myös Uudessa Testamentissa pakana tarkoittaa ei-juutalaista. Pakana tarkoittaa myös vanhojen tai uusien ns. pakanauskontojen harjoittajaan. Joskus sana viittaa myös uskonnottomaan.

[muokkaa] Kolmen yksijumalaisen uskonnon suhde pakanuuteen

Juutalaiset ovat käyttäneet pakanaa vastaavaa gojim-sanaa merkitsemään kaikkia ei-juutalaisia, ja tätä kautta sanan latinalainen vastine on otettu myös kristinuskossa käyttöön. Nykyään kristillisessä kielenkäytössä pakanalla tarkoitetaan asiayhteydestä riippuen joko ei-juutalaista taikka henkilöä, joka ei usko Abrahamin Jumalaan. Suomalaisen Raamatun luterilaisissa käännöksissä vuosilta 1992 ja 1933–1938 näkyy sanan merkityksen muutos. Pakana on kristillisessä kielenkäytössä jossain määrin halventava käsite.

Islamilaisessa perinteessä ei-muslimit erotellaan "kirjan kansoihin" (juutalaiset ja kristityt), joiden suhteen vallitsi suurempi suvaitsevuus, ja muihin, eli varsinaisiin pakanoihin.

[muokkaa] Pakanalliset uskonnot

Historiallisesti esimerkiksi Rooman valtakunnan asukkaiden esi-kristillisiä uskontoja on nimitetty pakanallisiksi. Monesti myös perinteisten animististen uskontojen harjoittajia on kutsuttu pakanoiksi. Yleensä kuitenkin lähinnä muinaisista eurooppalaisista monijumalisista uskonnoista käytetään sanaa pakanuus, kun taas muun maailman monijumalisia tai animistisia uskontoja nimitetään luonnonuskonnoiksi.

Eurooppalainen pakanuus on pääosiltaan luonnonuskonto, johon kuuluu muun muassa vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä riittejä.

Pakanuus ei ole sinänsä uskonto tai aate, vaan uskontojen ja käsitysten ryhmä. Kuten monesti luonnonuskonnoissa, ei myöskään pakanuudessa välttämättä varsinaisesti "uskota" mihinkään olentoihin samalla tavoin kuin esimerkiksi kristinuskossa, koska kyseessä on usein vertauskuva. Toisille pakanoille taas jumaluudet ovat todellisia olentoja.

[muokkaa] Uuspakanuus

Uuspakanuus on nimitys modernina aikana tietoisesti kehitetyille uskonnollisille suuntauksille, jotka pyrkivät jäljittelemään, elvyttämään tai rekonstruoimaan alkuperäisiä historiallisia eurooppalaisia pakanauskontoja. Jotkut uuspakanallisuuden muodot, jotka kuuluvat niin sanottuihin new age -suuntauksiin, yhdistelevät aineksia useista uskonnoista ja uusista uskomuksista ja ajatuksista. Toiset uuspakanallisuuden muodot taas pyrkivät autenttisuuteen ja usein tietyn historiallisen pakanauskonnon elvyttämiseen.

Kaikki Euroopan pakanauskonnot eivät ole uuspakanuutta. Esimerkiksi Baltiassa ja joidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa elää vielä alkuperäisiä pakanauskontoja ja näiden perinteitä. Näidenkin hyväksi tehdään nykyisin tietoista elvytystyötä. Suomalaistenkin kulttuurissa on säilynyt alkuperäisiä pakanaperinteitä, esimerkiksi juhannuksen vietto taikoineen ja kokkoineen.

Uuspakanuuden piiriin lasketaan muun muassa wicca eli uusnoituus, shamanismi ja druidismi. Suomessa uuspakanallisuus on alkanut vallata alaa vasta 1980-luvulla. Sitä aikaisemmat yritykset jäivät tuloksiltaan laihoiksi. Suomalaiselle uuspakanuudelle on tyypillistä muinaissuomalaisen taruston ja kansanperinteen, esimerkiksi Kalevalan käyttö.