Kypärä
Wikipedia
Kypärä on kovasta materiaalista tehty päähine, jonka tarkoituksena on suojata käyttäjän päätä ja usein myös niskaa vauriolta. Kypärä on oletettavasti alun perin kehitetty sodankäynnin tarkoituksiin, mutta pian se löysi käyttöä myös siviilien parissa. Nykyään monet ammatit ja harrastukset vaativat kypärän käyttöä pään suojana.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Käyttöhistoria
[muokkaa] Muinaishistoria ja antiikki
Varhaisimmat tunnetut esimerkit kypärän käytöstä tulevat Mesopotamiasta, jossa armeijan raskaimpien jalkaväkiyksiköiden tiedetään käyttäneen muun varustuksen ohella pronssivahvikkeisia, kovetetusta nahasta tehtyjä kypäriä. Ensimmäiset täysmetalliset kypärät Euroopan alueella löytyvät Kreikasta, jossa antiikin aikana kehitettiin yksiosainen edestä avoin tai nenäsuojalla varustettu ja muodoltaan erittäin elegantti pronssikypärä.
Rooman valtakunta lainasi kypäriinsä paljon Kreikalta mutta tuotti myös omia innovaatioitaan, joihin kuului muun muuassa niskaa suojaava metallilamelli; jälkimmäistä piirrettä on joskus arveltu myös gallialaisesta kypärästä lainautuneeksi. Roomalaisia kypäriä oli useita eri malleja vaihdellen kevyiden jalkamiesten yksinkertaisesta nahkalakista kenraalin harjastöyhtöiseen triumfikypärään.
Rooman vaikutuksesta kypärän käyttö levisi kaikkialle Eurooppaan ja perusmallista syntyi erilaisia muunnelmia. Yleisimmin käytetyt materiaalit olivat nahka, luu, pronssi, rauta ja teräs. Monet kulttuurit käyttivät kypärää myös koristeena ja statussymbolina ja arkeologisissa kaivauksissa onkin löytynyt mitä mielikuvituksellisimpia muunnelmia, joissa yhdistyvät esteettisyys, näyttävyys ja käsityötaito. Monet kypäriä koskevat väärinkäsitykset, kuten muun muuassa viikinkien sarvikypärä, liittyvät näihin seremoniallisiin kypäriin, joiden käyttö sodassa olisi ollut käyttäjälleen hankalaa jollei jopa vaarallista. Voimakas miekanisku sarvikoristeeseen osuessaan olisi tehnyt vakavia vammoja kantajan niskalle.
[muokkaa] Keskiaika ja renessanssi
Varhaiskeskiajan tyypillinen kypärämalli oli pyöreä Spangenhelm eli vannekypärä, joka koostui metallivanteisiin kiinnitetyistä levyistä. Kypärään voitiin yhdistää nenä-, silmä- ja poskisuojuksia tai jopa koko kasvot peittävä levy. Tällaiset yksityiskohdat palautuivat roomalaisiin upseeri- ja seremoniakypäröihin. Viikinkien kypärät olivat tiettävästi vannekypäröitä.
1000- ja 1100-luvuilla käytettiin usein suippoa kypärää, jossa ei ollut niska- tai korvasuojuksia vaan ainoastaan nenää suojaava rima. Tällainen oli muun muuassa niin sanottu "normannikypärä". Suipon muodon etuna oli sen kyky kimmauttaa iskut sivuun pyöreää kypärää tehokkaammin.
Keskiajan edetessä raskaasti varustautunut ratsumies nousi aikaisempaa tärkeämpään asemaan ja samalla kypärät muuttuivat kooltaan suuremmiksi ja raskaammiksi sekä ennen kaikkea peittävämmiksi. Peittävyydestä oli etua sekä kypärän päässäpysymisen että suojaamisen suhteen mutta se myös tarkoitti, että kantajan näkökyky, kuulo ja hengittäminen hankaloituivat huomattavasti. Kenties klassisin esimerkki täyspeittävästä kypärästä on ristiretkien aikana kehitetty pönttömallinen täyskypärä mutta ajan kuluessa tuotekehittely synnytti uusia, parempia malleja nostettavine silmikoineen ja mutkikkaampine näköaukkoineen.
Renessanssiajalle tultaessa täyshaarniskoidun ratsuritarin kypärä olikin jo melkoinen sepäntaidon ja taiteen ristisiitos. Renessanssi haki innoitusta antiikista ja varsinkin pohjoisen Italian alueelta löytyy mainioita esimerkkejä kypäristä, jotka muotokielensä puolesta palasivat osittain antiikin ihanteisiin. "Kansalliset" kypärämallit, kuten Englannin jalkamiesten leveälierinen kypärä ja italialainen leveäperäinen, pyöreä kypärä vahvistivat asemaansa.
[muokkaa] Tuliaseiden aika
Tuliaseiden yleistyessä kypärä alkoi menettää merkitystään, sillä teknologia ei pysynyt uusien aseiden läpäisykyvyn perässä. 1600-luvun jälkimmmäisellä puoliskolla kypärä oli jäänyt pitkälti pois käytöstä. Kypärällä, kuten saksalaisella nahkaisella Pickelhaube -piikkikypärällä, oli enää symboliarvo. Poikkeuksen tähän trendiin tekivät ratsuväen kyrassieeri-osastot, jotka jatkoivat kypärien ja rintapanssarien käyttöä varsin pitkään sen jälkeen kun ne oli jalkamiehen varustuksesta pudotettu pois. Kyrassieerien tehtävänä olikin iskeä tiukassa muodostelmassa peitsin suoraan vihollisjoukkojen kimppuun eikä antautua laukaustenvaihtoon niiden kanssa.
Kypärän inflaatio sotilaskäytössä jatkui aina 1900-luvulle, jolloin uusi tuhoamisteknologia pakotti suunnittelijat harkitsemaan kypärän uusia mahdollisuuksia. Viimeistään vuosien 1914-1918 välillä raivonnut ensimmäinen maailmansota teki selväksi, että tykistökranaattien sirpaleiden lentäessä ei kypärättömällä miehellä ollut asiaa taistelukentälle. Maat kehittivät omat kypärämallinsa, joista tunnistettavimmat ovat saksalainen "kattila" ja englantilainen "pesuvati". Molemmat juonsivat juurensa keskiaikaisiin malleihin: saksalaisen mallin taustalla oli 1400-luvun ritarin schallern-kypärä, ja englantilaisen mallin taustalla saman aikakauden ns. chapel-de-fer. Kokemus osoitti, että Saksan armeijan syvä malli suojasi käyttäjäänsä parhaimmin sirpaleita vastaan, ja juuri tähän kypärään ja sen toisen maailmansodan muunnelmaan perustuu suurin osa nykyaikaisista kypäristä.
Moderni aika on tuonut uudet komposiittimateriaalit kypäriinkin. Nykyaikainen sotilaskypärä onkin aikaisempaa kevyempi ja kestää sirpaleiden lisäksi jopa suorat osumat tuliaseesta. Kypäriin voidaan myös nykyään liittää monenlaista teknologiaa radioista valonvahvistimiin. Näyttääkin siltä, että kypärän vuosituhantinen käyttö sotilaan henkilökohtaisena suojana jatkuu tulevaisuudessakin.
