Kriittinen teoria

Wikipedia

Kriittisellä teorialla tarkoitetaan Frankfurtissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyttä uusmarxilaista teoriasuuntausta. Sen keskeisiä edeltäjiä olivat G.W.F. Hegel ja Karl Marx. Suuntaus tunnetaan myös Frankfurtin koulukunnan nimellä.

Ilmaisu kriittinen teoria (saks. Kritische Theorie) on peräisin Max Horkheimerin ohjelmajulistuksenomaisen artikkelin Traditionelle und kritische Theorie (1937) otsikosta. Horkheimer tarkoitti kriittisellä teorialla yhteiskuntateoriaa, joka kritisoi ja pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa kokonaisuutena. Näin kriittinen teoria on vastakkainen perinteiselle yhteiskuntateorialle, joka pyrki ainoastaan ymmärtämään tai selittämään (ja sitä kautta tukemaan vallitsevaa) yhteiskuntaa.

Kriittisen teorian pääteoksena pidetään Horkheimerin ja Theodor W. Adornon 1944-1947 laatimaa esseekokoelmaa Dialektik der Aufklärung (Valistuksen dialektiikka).

Maanpaossa Yhdysvalloissa Horkheimer ja Adorno tutkivat totalitäärisiä hallintoja. Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimerin ja Adornon töitä alettiin kutsua Frankfurtin koulukunnaksi. Kansallissosialismin kauden jälkeen kriittinen teoria koki merkittävän nousun. Monet Adornon opiskelijoista etsivät rationaalista selitystä kansallissosialistisen ajan tapahtumille. Kriittinen teoria tarjosi tämän. Nykyään kriittisen teorian keskeinen edustaja on Jürgen Habermas.

Kriittisen teorian keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat talous, yksilön kehitys ja kulttuuri. Marxilaisista ja psykoanalyyttisistä näkökulmista käsin kriittinen teoria suhtautuu erityisesti "yhteiskuntaan" kriittisesti. Yhteiskuntaa ei pidetä ainoastaan tietyn aikakauden ihmisten kokonaisuutena, vaan pikemminkin niinä olosuhteina, jotka vallitsevat ja hallitsevat yksilöitä. Näin ne muokkaavat ihmisten luonnetta ja toimintamahdollisuuksia suuremmassa määrin, kuin mitä he voivat vaikuttaa yhteiskunnan rakentumiseen. Sosialisaatiolla, joukkotiedotusvälineillä ja massakulttuurilla on tässä keskeinen välittäjän rooli.

Kriittisen teorian mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa lisääntyvän teknistymisen, tieteellisen edistyksen ja tästä seuraavan byrokratisoitumisen takia yksilöt vieraantuvat ja siten yksilön merkitys katoaa. Yksilöiden välisistä suhteista tulee traditionaalisten siteiden löyhtyessä tavaranmuotoisia ja ne muuttuvat entistä enemmän vaihtosuhteiksi.

Lopulta tästä seuraa täysin hallittu maailma, joka kontrolloi yksilöä sosiaalisesti ja alistaa idealismin, nonkonformismin, epäkonventionaalisuuden ja luovuuden. Kriittinen teoria edellyttää, että filosofialla tulisi olla yhteiskunnassa keskeinen ja käytännöllinen rooli paremman tulevan yhteiskunnan luomiseksi.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Adorno, Theodor W., Max Horkheimer & Herbert Marcuse (1991): Järjen kritiikki. Suomentanut ja toimittanut Jussi Kotkavirta. Tampere: Vastapaino. ISBN 951-9066-41-1.