Iirin historia
Wikipedia
 |
Tämän artikkelin tai osion neutraalista näkökulmasta keskustellaan. |
| Voit kirjoittaa oman mielipiteesi asiasta artikkelin keskustelusivulle. |
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Muinaisiiri
Iirin kirjallinen historia ulottuu 700-luvulle, jolloin kristinusko juurtui Irlantiin. Kristinusko oli saapunut saarelle jo hieman aiemmin, legendaarisen walesilaissyntyisen piispa Patrik Calpurniuksenpojan (latinaksi Patricius filius Calpurnii, nykyiiriksi Pádraig Mac Calprainn) johdolla. Patrikin lisäksi Irlannin perinteessä tunnetaan kuitenkin paljon paikallisestikin tunnettuja kristillistäjäpyhimyksiä, ja merkittävä osa vanhasta proosakirjallisuudesta on ulsterilaisen Colm Cillen tai corkilaisen Barran kaltaisten provinssipyhien elämäkertoja.
700–900-lukujen iiriä kutsutaan muinaisiiriksi (Old Irish, Sean-Ghaeilge), ja se poikkeaa rakenteeltaan nykyiiristä yhtä paljon kuin latina ranskasta. Muinaisiiriä vielä vanhempaa on ogam-kiviksi (iiriksi oghamchlocha) kutsuttujen hautaobeliskien pystysärmiin erityisin oghamchraobh-kirjaimin kirjoitettu esikristillisen ajan iiri.
[muokkaa] Muinaisiirin kirjallisuus
Suuri osa muinaisiirinkielisestä kirjallisuudesta on toki uskonnollista – esimerkiksi selityksiä latinankielisiin pyhiin kirjoihin – mutta munkit suhtautuivat suvaitsevasti pakana-aikaisiin taruihin, ainakin he ymmärsivät hyvän viihteen päälle. Niinpä he kirjoittivat muistiin paljon esikristillisen ajan mytologista kirjallisuutta, ennen muuta Táin Bó Cuailgnen, tarinan karjaryöstöstä, joka sytytti sodan Connachtin kuningatar Medbin (engl. Maeve, nykyiiriksi Méadhbh) ja Ulsterin heimon välille. Ulsterilaisten suurin sankari Cú Chulainn jäi tällöin yksin taistelemaan Medbin sotilaita vastaan, koska hän ei ollut alkujaan ulsterilaista syntyperää, ja kaikkia oikeita ulsterilaismiehiä vaivasi tuolloin säännöllisin väliajoin toistuva Machan kirous, joka vaivutti heidät vuoteeseen kärsimään synnytystuskien kaltaisia kipuja.
Vaikka sankaritarinoiden ilmapiiri onkin selvästi kristinuskolle vieras ja barbaarinen, niistä ei juurikaan löydy suoria viittauksia irlantilaisten pakana-aikaiseen uskontoon – keltit kristillistyivät niin varhain ja niin perusteellisesti, että tiedämme oikeastaan heidän jumalistaan vain sen verran, kuin voimme lukea latinankielisistä lähteistä. Muinaisiirinkielisestä kirjallisuudesta löytyy jonkin verran ns. rosceja, eräänlaisia retorisia purkauksia, joita on niissä käytettyjen runollisten keinojen ja joskus myös klassisesta muinaisiiristä vanhakantaisempaan suuntaan poikkeavan kieliopin vuoksi vaikea tulkita. Roscit ovat kiehtoneet tutkijoita, koska niistä on toivottu löytyvän viitteitä irlantilaisten kelttien kristinuskoa edeltävään uskontoon. Nykyisin roscien on kuitenkin havaittu sisältävän selvästi kristillistä ainesta, eikä niitä enää pidetä pakanuuden kivettyneinä jäänteinä.
[muokkaa] Muinaisiirin rappio ja keski-iiri
900-luvulta alkaen muinaisiiri rappeutui, kun sen mutkikkaat muodot ja säännöt etääntyivät liikaa luontevasta puhekielestä. Ennen klassisen uusiirin aikaa iiri eli pari vuosisataa hiljaiseloa keski-iirinä (Middle Irish, Meán-Ghaeilge), jonka standardi oli epävakaa ja jolla ei ollut kovin suurta kirjallista merkitystä. Mm. Aulis J. Joen kirjassa Maailman kielet väitetään, että keski-iirillä kirjoitettu kirjallisuus oli keskiajan rikkaimpia. Tämä ei ole virhe, vaan terminologia on muuttunut: aiemmin "keski-iiriksi" kutsuttiin myös nykytermein klassiseksi uusiiriksi (1100-1600-luvun iiri) nimitettyä vaihetta.
[muokkaa] Klassinen uusiiri
Klassisen uusiirin (Nua-Ghaeilge Chlasaiceach, Classical Irish) aika alkaa 1100-luvulta ja loppuu 1600-luvun melskeisiin, joiden aikana iirinkielinen – myös syntyperältään englantilainen – yläluokka tuhottiin Irlannista ja tilalle asetettiin the Ascendancy, uusi protestanttinen ja englanninkielinen luokka. Klassisen uusiirin normi, ceart na bhfileadh, oli ankara ja kielsi kaikenlaiset murteellisuudet, mutta se näyttää olleen puhtaimmillaan hyvinkin joustava ja vastaanottavainen mm. lainasanoille, joita iiriin virtasi mm. skandinaaviselta taholta (dorú "siima", tochta "veneen tuhto", pónaire "pavut", vrt. ruotsin bönor, cnaipe "nappi"), normandianranskasta sekä tietenkin latinasta ja englannista. Tämän päivän iirissä englannin vaikutus on silmiinpistävää, mutta sanavaraston yhteneväisyys johtuu myös yhteisistä ja samanaikaisista vieraista vaikutteista: myös englanti oli skandinaavisten kielten, latinan ja normandianranskan vaikutusten alaisena. Samoihin aikoihin molempiin kieliin lienevät lainautuneet sellaiset saman- tai lähes samanmerkityksiset sanat kuin stiúir/steer, buntáiste/advantage, giúistís/justice, duinseon/dungeon, margadh/market, pingin/penny, scilling/shilling ym.
Skandinaavista alkuperää ovat etunimet Sitric (sama kuin islannin Sigtryggur; tästä muodostettu sukunimi Mac Shitric esiintyy englannissa muodossa McKittrick), Amhlaoibh (sama nimi kuin Olavi; vastaavasti englanninkielinen nimi Macauley on alkujaan Mac Amhlaoibh eli Olavinpoika), Íomhar (Ivar, Ívarr, suomeksi Iivari; televisiosarjan temppumiehen McGyverin sukunimi on alkuperäisessä iirinkielisessä muodossaan ollut Mac Íomhair, ts. oikeastaan Iivarinpoika, Iivarinen).
Kaikki vuosina 1100–1600 kirjoitettu iiri ei ollut klassista uusiiriä: se oli ennen muuta tavuja laskevan, ankaraa loppu-, alku- ja sisäsointujärjestelmää käyttävän dán díreach -hovirunouden kieli. Kielen puhtaudesta huolehtivat runoilijat, joita Irlannissa ei kutsuttu bardeiksi, vaan fileiksi, omilla runokäräjillään. Esimerkiksi uskonnollista hartauskirjallisuutta saatettiin kirjoittaa puhekielisemmällä canamhain-tyylillä (sana on sama kuin nykyiirin canúint, murre), kun taas historialliset elämäkerrat, annaalit tai kronikat voitiin laatia muinaisiiriä lähentyvällä, "historialliseen oikeellisuuteen" pyrkivällä tyylillä. Myös historiallisia aiheita käsittelevä runous käytti runsaasti kuolleita ja vanhentuneita muotoja, mikä antoikin pilkkakirveille aiheen yhä elävään sanontaan: Is maith an duan é - an té a thuigfeadh é ("Kai maar se hyvä runo on – jospa sen vielä joku ymmärtäisikin"). Pilkkaajat lienevät itse olleet klassisia runoilijoita – vaikka klassinen uusiiri ei ollutkaan minkään yhteiskuntaryhmän puhekieltä, se oli elävä ja muuttuva kielimuoto, eikä runokäräjillä arvostettu epäluontevaa vanhanaikaisuutta.
[muokkaa] Na Laoithe Fiannaíochta
Myös eeppisiä runoja – iiriksi laoi, sana lienee lainaa ranskasta – laadittiin klassisen uusiirin aikana. Kuuluisiksi tulivat ennen muuta na laoithe Fiannaíochta eli feeniläisrunot, jotka käsittelivät Fianna-sotureiden seikkailuja. Nämä soturit, joista 1800-luvulla syntynyt irlantilainen vapautusliike feeniläiset (the Fenians, na Fíníní) otti nimensä, olivat eräänlainen kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarien ja Robin Hoodin iloisten veikkojen välimuoto, ja vielä 1900-luvulla heistä kertovia kansantarinoita kerättiin iirinkieliseltä maaseudulta. Heidän kuninkaansa oli Fionn Mac Cumhaill, ja he elivät reipasta ulkoilmaelämää metsästäen, auttaen pulaan joutuneita neitoja ja sotien erilaisia pahiksia vastaan. Mutta koska Fionn Mac Cumhaill kuului Baoiscnen klaaniin ja hänen miehistään vahvin, Goll, oli Mórnan klaania, Fianna-miesten sopu ei säilynyt, vaan murtui suureen Fionntrán (Ventryn) taisteluun. Tästä "jumalhämärästä" selvisi hengissä vain Oisín - Ossian - joka meni naimisiin merentakaisen kuolematonten maan, Tír na n-Ógin, prinsessan kanssa. Palatessaan satoja vuosia myöhemmin Irlantiin siihen asti nuoruutensa säilyttänyt Oisín muuttui vanhaksi mieheksi, mutta ennen kuolemaansa hän ehti tavata pyhän Patrikin, jolle – näin taru kertoo – hän kertoi Fianna-soturien seikkailut.
Fianna-tarut tulivat suuren maailman tietoisuuteen kiertotietä 1700-luvun lopulla, kun skotlantilainen James Macpherson julkaisi englanniksi "sokean bardi Ossianin" lauluiksi väittämiään Fianna-taruja. Koska iiri ja skottigaeli eriytyivät kahdeksi kieleksi vasta klassisen iirin kuoltua 1600-luvulla, suuri osa näiden kahden kielen kansanperinteestä on yhteistä. Macpherson väitti kääntäneensä tarinat muinaisgaelilaisesta runoudesta, mutta hänen kuoltuaan ilmeni, että hän tunsi taruston varsin pinnallisesti, osasi skottigaelia huonosti ja oli sovittanut Fianna-tarut kovalla kädellä sekä skotlantilaisiin maisemiin että omiin esteettisiin ihanteisiinsa. Näillä väärennetyiksikin soimatuilla Ossianin lauluilla oli kuitenkin merkittävä inspiroiva vaikutus eurooppalaiseen romanttiseen runouteen ja kirjallisuuteen; sitä paitsi niistä kiinnostuneet oppineet perustivat Ossianic Societyn, tutkimusseuran, joka selvitti aikanaan laulujen irlantilaisen alkuperän ja herätti kansainvälisenkin tiedeyhteisön mielenkiinnon iirinkieliseen kulttuuriin.
[muokkaa] Hovirunoudesta kansanrunouteen
Dán díreachit olivat ennen kaikkea paikallisten ja alueellisten mahtimiesten ja heimopäälliköiden tilausrunoja, ja niiden laatijat olivat näiden mahtimiesten palkkalaisia, hovirunoilijoita. Kun heimopäälliköt lopulta hävisivät taistelunsa Irlannista ja joutuivat pakenemaan (ns. jaarlien lähtö, Imeacht na n-Iarlaí, sekä myöhemmin ns. villihanhien pako, Éalú na nGéanna Fiáine), hovirunoilijoita tukemaan ei jäänyt ketään, joten hovirunoilijoiksi koulutetut "älykkönörtit" joutuivat ikäväksi yllätyksekseen tarttumaan lapionvarteen ja aloittamaan kamalan ruumiillisen työn henkensä pitimiksi. Koska soitto on suruista tehty, he onnistuivat yhdistämään tekniseen osaamiseensa aidon tunteen. Tämän "vanhan elämäntavan aallonmurroksen" (tonnbhriseadh an tseanghnáthaimh) merkittävimpiä runoilijoita olivat Dáibhí Ó Bruadair (n. 1625-1700) ja Aogán Ó Rathaille (n.1675-1730). Ó Bruadair pitäytyi dán díreach -runoudessa, ja hänen runonsa uhkuvat paremman väen paheksuntaa meidän linnoihimme (hän samastui täysin aatelisiin suojelijoihinsa, kuten aidon hovirunoilijan kuuluukin) ängenneitä puuronsyöjäjuntteja kohtaan. Aogán Ó Rathaille kirjoittaa vapaammalla, kansanrunomaisella amhrán-tyylillä (sana amhrán tarkoittaa laulua); hänen kuuluisin runonsa on ensi sanoistaan alkaen uhmakas Cabhair ní Ghairfead – "Apua en ano".
Muita aikakauden merkittäviä runoilijoita oli ulsterilainen Cathal Buí Mac Ghiolla Ghunna (n. 1680-1756), josta piti alkujaan tulla pappi, mutta joka ryhtyi viljelemään viinaksia, naisia ja runoutta – mikä toki sinänsä ei olisi ennenkään välttämättä ollut voittamaton este papin uralle. Monista Cathal Buín runoista on tullut kuuluisia ja rakastettuja kansanlauluja – englanninkielistä taistelulaulua Boolavogue lauletaan Cathal Buín rakkauslaulun Mailí Mhómhar sävelellä. Vanhoilla päivillään Cathal Buí yritti kovasti olla olevinaan parannuksen tehnyttä miestä ja kirjoitti pari uskonnollista runoa, jotka eivät kuitenkaan vakuuttaneet ketään: Cathal Buí puhuu Jumalan armosta "pisaroina, joiden Sinä annat sataa päälleni", mutta vanhoista ulsterilaisrunoilijoista esseitä kirjoittanut moderni kirjailija Seosamh Mac Grianna ei voinut olla irvailematta, että viskipisaroinahan se vanha happo näyttää näkevän itse Jumalan armonkin.
Ajan värikkäimpiä hahmoja on Piaras Feiritéar (n.1600-1653), juuriltaan normandianranskalainen aatelismies, joka kirjoitti hienostuneita, myös englantilaisesta runoudesta vaikutteita saaneita, pelkän nykyiirin osaajalle kielellisesti vaikeita ja vaativia hovirunoja. Hän eli aidon klaanipäällikön tavoin ja taisteli englantilaisia vastaan, kunnes joutui näiden vangiksi ja hirteen. Erään tunnetuimmista runoistaan hän laati luolassa, jossa hän piileskeli englantilaisia.
[muokkaa] Forus Feasa ar Éirinn
1600-luvun proosateoksista kuuluisin on Geoffrey Keatingin (iiriksi Seathrún Céitinn) sepittämä Irlannin historia, Forus Feasa ar Éirinn ("Perustieto Irlannista"). Toisin kuin klassisen uusiirin kaudella kirjoitettu historiankirjallisuus yleensä, Forus Feasa on kirjoitettu sujuvalla ja konstailemattomalla kielellä, jota on mahdollista kohtuullisella vaivannäöllä lukea myös hyvän nykyiirin taidon avulla. Kirjassa on neljä paksua nidettä, mutta se ei ole kohtuuttoman laaja, ja vaikka se sekoittaakin historiallisen aineksen silkkaan mytologiaan niin suruttomasti, ettei sitä voida pitää luotettavana historiankirjana, se on kiehtova teos, jos sen ottaa fantasiakirjallisuuden kannalta. Monet Irlannin pakanallista varhaishistoriaa koskevat populäärit spekulaatiot palautuvat Forus Feasaan ja siitä laadittuihin huonoihin englanninnoksiin.
[muokkaa] Klassisesta uusiiristä nykyiiriksi
[muokkaa] Aisling-runous
Ns. jakobiittisodat, joiden aikana Stuartin suku tavoitteli Englannin valtaistuinta ja haki tukea Irlannista ja Skotlannista, innoittivat irlantilaisia runoilijoita laatimaan visionäärisiä propagandarunoja, aislingeja, joiden tavalliseen kuvastoon kuuluvat englantilaisten raiskaama ja uuvuttama Irlanti-naishahmo, vapauttajana ulkomailta apuun rientävä Stuart-prinssi sekä nukahtanut (sammunut?) runoilija, joka näkee unta näistä kahdesta. Huomattava osa aislingeista lienee ainakin jossain määrin käännösmukaelmia englanninkielisistä hengennostatusrunoista ja sellaisina tavallaan tuontitavaraa, minkä näkee siitäkin, että niissä käytetään kuninkaan arvonimenä usein iirinkielisen sanan rí sijasta hassun näköistä englantilaislainaa cing: iirissä näet c-kirjain lausutaan aina k:na, ja King Jamesista tulee Cing Séamus. Monet aislingit ovat nykyäänkin suosittuja kansanlauluja, jotka ovat nousseet uuteen kuuluisuuteen Clannadin ja Altánin kaltaisten iiriksi laulavien folkrock-yhtyeiden esittäminä, kuten Mo Ghiolla Mear.
[muokkaa] Rahvaanrunoilijoita
Jo Cathal Buí oli esimerkki niistä rahvaanrunoilijoista, joiden käsiin kieli siirtyi, kun vanhan hyvän ajan taiderunoilijat kuolivat sukupuuttoon ja myös klassinen kirjakieli alkoi väistyä. 1700-1800-lukujen runous oli ennen muuta kansanrunoutta, usein luku- ja kirjoitustaidottomien rahvaanrunoilijoiden laatimaa. Näistä tunnetuimpia ovat Art Mac Cumhaigh (tai Ó Cumhthaigh tai Arthur Coffey, 1738-1773), Eibhlín Dhubh Ní Chónaill (1700-luvun lopulla), Brian Merriman (n.1750-1800) ja Anthony Raftery (1784-1835). Art Mac Cumhaigh oli kotoisin Armaghista (Ard Mhacha) nykyisestä Pohjois-Irlannista: hänen runoaan Úirchill an Chréagáin pidetään aisling-muodon yhtenä huipentumana, mutta se ei ole jakobiittien propagandaruno, vaan eräänlainen kuolemankaipuun allegoria, jossa keijukainen tulee hakemaan runoilijaa mukaansa jonkinlaiseen tuonpuoleiseen maailmaan. Eibhlín Dhubh tunnetaan yksinomaan itkuvirrestä murhatulle aviomiehelleen Art Ó Laoghairelle (Caoineadh Airt Uí Laoghaire); Merriman taas kirjoitti 1700-luvun lopulla tuhatsäkeisen eeppis-satiirisen, myös eroottisia sävyjä sisältävän runoelman Cúirt an Mheán Oíche ("Keskiyön käräjät"). Anthony Raftery (Antoine Raiftearaí, Antoine Ó Reachtubhra) taas oli sokea laulaja, joka eli Mayon (Maigh Eo) kreivikunnassa ja kirjoitti taistelulauluja protestantteja vastaan taistelleille katolisille salaliittolaisille, "valkoisille pojille". Hänen tunnetuin runonsa on kuitenkin Eanach Dhúin, valituslaulu yhdeksäntoista nuoren ihmisen hengen vaatineen veneonnettomuuden johdosta.
[muokkaa] Iirin elvytys kulttuurikieleksi
[muokkaa] Douglas Hyde ja Conradh na Gaeilge
Irlannin suuren nälänhädän jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla iirin kielen puhujamäärät Irlannissa laskivat hälyttävän nopeasti sekä nälkäkuolemien, englanninkielisen kansakoulun että massiiviset mitat saaneen maastamuuton takia. Pitkin vuosisataa perustettiin useita järjestöjä, joiden tarkoituksena oli iirinkielisten tekstien kokoaminen ja tutkiminen sekä iirinkielisen kulttuurin muistiinmerkitseminen jälkipolvia varten. Kuitenkin vasta Douglas Hyden, Länsi-Irlannin Roscommonissa (Ros Comáin), joka tuolloin oli vielä iirinkielinen alue, syntyneen protestantin aloitteesta perustettiin vuonna 1893 järjestö ajamaan iirin asiaa puhuttuna kielenä. Tämä järjestö oli nimeltään Conradh na Gaeilge, englanniksi Gaelic League.
Vuosisadan vaihteessa Conradh na Gaeilge oli vaikutusvaltainen liike, johon osallistui paljon myöhemmän itsenäisen Irlannin kulttuurielämän silmäätekeviä. Liike ajautui kuitenkin vuoden 1915 skandaalimaisen Dundalkin (Dún Dealgan) liittokokouksen yhteydessä irlantilaisten äärinationalistien käsiin, jolloin Hyde erosi järjestön johdosta eikä siihen enää liittynyt takaisin, vaikka häntä hyviteltiin myöhempinä vuosina mm. itsenäisen Irlannin presidentinviralla. Iirinkielisyysasiaa hän edisti vastedes lähinnä Irlannin anglikaanisen protestanttikirkon (Church of Ireland/Eaglais na hÉireann) iirinkielisyysyhdistyksessä (Cumann Gaelach Eaglais na hÉireann).
Hyde, joka kirjoitti nimensä iiriksi muodossa Dubhghlas de hÍde, puhui iiriä sujuvasti ja yritteli myös toimia jonkinlaisena näytelmäkirjailijana ja runoilijana. Näytelmistä muistetaan Casadh an tSúgáin ("Olkinuoran punonta"), mutta hänen runonsa ovat vaipuneet ansaittuun unholaan: vaikka Hyde kielen osasikin, sanataiteilijan ainesta hänessä ei oikein ollut.
[muokkaa] Pádraic Mac Piarais, runoilija ja soturi
Nuori asianajaja Patrick Pearse – Pádraic Mac Piarais – oli Conradh na Gaeilgen alkuaikojen johtohahmoja 1900-luvun alussa. Hän pyrki vaikuttamaan iirin kielen puolesta mm. järjestön tuolloisen lehden päätoimittajana, iirinkielisenä kirjailijana (hän kirjoitti runoja Keatingin aikaista klassista iiriä jäljittelevällä tyylillä sekä idealistisia ja vertauskuvallisia, kristillis-isänmaallisia novelleja, jotka sijoittuivat iirinkieliseen maaseutuympäristöön ja käyttivät sen kieltä) ja iirinkielisen poikien sisäoppilaitoksen rehtorina. Kesänsä hän vietti Ros Mucissa Connemarassa, joka on edelleenkin Irlannin iirinkielisimpiä seutuja: toisin kuin monet muut kaupunkilaiset iirinkielisyysaktivistit, hän halusi iirinkielisen maaseutuväestön nousevan kieliliikkeen johtoon ja vapauttavan sillä tavalla itsensä.
Hän työlästyi kuitenkin tällaiseen kärsivällisyyttä vaativaan työhön ja joutui mukaan maanalaisiin, terroristisiin nationalistipiireihin, jotka soluttivat koko Conradh na Gaeilgen niin pahasti, ettei se enää kyennyt toimimaan alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vuonna 1916 tämä suuntaus kulminoitui Dublinissa (Baile Átha Cliath) Pääsiäiskapinaan (Éirí Amach na Cásca), jossa Mac Piarais yritti yhdessä muiden nationalistien kanssa julistaa Irlantia itsenäiseksi tasavallaksi. Kapina epäonnistui, mutta se tukahdutettiin niin ylimitoitetun julmasti – mm. Pádraic Mac Piarais ja hänen kapinaan ainoastaan rivimiehenä osallistunut veljensä William Pearse teloitettiin – että irlantilaiset radikalisoituivat ja varsinainen itsenäisyystaistelu alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa.
Mac Piarais on monessakin suhteessa yhä kiistelty hahmo. Hänen innostustaan pedagogiasta ja koulutuksesta tapana "muovata" lapsia halutunlaisiksi on pidetty jopa tiedostamattoman pedofilian ilmenemismuotona, ja hänen innokkuuttaan sankarilliseen itsemurhaan on väitetty mielisairaudeksi. Onkin selvää, että Mac Piarais oli hyvin rikkinäinen ihminen: hänen kihlattunsa hukkui opintomatkallaan iirinkielisellä maaseudulla yrittäessään pelastaa Atlantin rannikon arvaamattomien vesien varaan joutunutta pikkutyttöä, eikä mies ikinä toipunut tästä. Koskettavimman kaunokirjallisen muodon Mac Piarais antoi tunteilleen novellissa Eoghainín na nÉan ("Lintujen pikku Eoghain").
Lintujen pikku Eoghain on pieni poika, joka uskoo ymmärtävänsä lintujen puhetta ja menee joka ilta kalliolle keskustelemaan näiden ystäviensä kanssa. Aluksi äiti suhtautuu Eoghainin leikkeihin huvittuneesti, mutta kun lintujen muuttoaika lähestyy, häntä alkavat huolestuttaa pojan itsepintaiset puheet etelään muuttamisesta yhdessä lintujen kanssa: Eoghain väittää, että linnut kutsuvat häntä mukaansa. Muuttopäivän saapuessa linnut kerääntyvät suurin, kirkuvin joukoin Eoghainin luo – joka kaatuu kuolleena maahan. Näin Eoghain lähtee lintujen mukaan, mutta kun ne palaavat etelästä, hän pysyy kuolleena eikä palaa äitinsä luo.
[muokkaa] Kansankieli vai klassinen kieli?
Merkittävä väittely käytiin 1800-luvun lopun iirinkielisessä liikkeessä siitä, tulisiko uuden kirjakielen perustua Geoffrey Keatingin aikaiseen myöhäisklassiseen iiriin – Keatingin teoksista haettiinkin normia uudelle kirjakielelle, ja oikeinkirjoitus noudatti Keatingin esikuvaa 1940-luvun lopulle, vaikka tämä merkitsikin sanojen kasaamista täyteen tarpeettomia kirjaimia (esim. beirbhiughadh, nykyään beiriú). Keatingilainen iiri osoittautui kuitenkin liian köyhäksi, jotta se olisi riittänyt uuden kansankielen aineksiksi, vallankin kun sen äänekkäin puolestapuhuja, Risteard de Hindeberg (Richard Henebry) osoittautui paavia (ja klassisen kauden runoilijoita) paavillisemmaksi leimatessaan hyvät kansankieliset sanat rappeutuneeksi kieleksi ja slangiksi. Hän sai kuitenkin vastaansa iirinkielisen nykykirjallisuuden kehittäjän, isä Peadar Ua Laoghairen, joka vaati kansankieleen, "ihmisten puheeseen" (caint na ndaoine) pohjautuvaa kirjakieltä. Ua Laoghaire voitti tämän kiistan, joten nykyiirin kirjakieli perustuu voittopuolisesti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella puhuttuihin kansanmurteisiin. Murteiden taistelu on kuitenkin aiheuttanut monenlaisia ongelmia, sillä iirin kolme päämurretta eroavat toisistaan varsin oleellisesti.
