Arvo Aalto

Wikipedia

Poliitikko Arvo Aulis Aalto (s. 13. heinäkuuta 1932) oli SKP:n puheenjohtaja (1984–1988) ja tätä ennen pääsihteeri (1969–1984). Hän toimi SKDL:n mandaatilla työvoimaministerinä 1977–1981.

Sisällysluettelo

1 Nuoruus
2 SKP:n leipiin
3 Pääsihteerinä
4 Puheenjohtajana

[muokkaa] Nuoruus

Arvo Aulis Aalto syntyi kesällä 1932 Rovaniemellä. Hänen isänsä oli Eevert Aalto ja äiti Anni Aalto. Perheenpää tappoi itsensä halvaannuttuaan 1939. Jatkosodan aikana nuori Aalto mm. kävi kauppaa saksalaisten sotilaiden kanssa muiden poikien tavoin ja teki näille jäyniä. Sodan loppuajan hän vietti evakossa Ruotsissa. Palattuaan Aallon oli tarkoitus mennä oppikouluun, mutta tämä lähtikin savotoille ja koulut jäivät käymättä. 14-vuotiaana hän pääsi muurarin apuriksi ja 19-vuotiaana Aalto hyväksyttiin Rovaniemen muurarien jäseneksi. Hän alkoi toimia myös luottamusmiehenä. Vasemmistolaisesta kodista olleen miehen opinnot jatkuivat vasta 1955 Sirola-opistossa. Aalto oli innostunut lukemisesta, eronnut kirkosta ja liittynyt Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäseneksi 1952. Hän asui tuolloin Kemissä ja Kemijärvellä.

[muokkaa] SKP:n leipiin

Sirolan jälkeen Aalto houkuteltiin SKP:n Lapin piirin taloudenhoitajaksi, vaikka hän ei asiaa juuri tuntenut ja palkkakin väheni huomattavasti. 1959 oli edessä muutto Kemistä Rovaniemelle puolueen aluesihteeriksi. Aalto kävi Moskovassa opiskelemassa, jolloin hänen kuvansa Neuvostoliitosta muuttui huomattavasti kriittisemmäksi. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja ajatuksensa jatkaen tukeaan Hruštšovin johtamalle valtiolle, joka tuolloin oli lisäksi lähtenyt uudistusten teille. 1950-luvun lopulla Aalto tapasi Onervan, jonka kanssa hän meni naimisiin tämän tullessa raskaaksi.

Aalto siirtyi SKP:n Lapin piirisihteeriksi ja muutti jälleen Kemiin 1964. Hän toimi puolueen jäsenmäärältään suurimman piirin leivissä muutaman vuoden ja kiinnitti huomiota mm. SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) toimintojen päällekkäisyyteen. Hänen käytännölliset aikeensa näiden yhdistämisestä kuitenkin saivat tylyn tuomion puheenjohtaja Aimo Aaltoselta. Aaltosesta tuli hieman myöhemmin puolueopposition eräs näkyvimmistä hahmoista. Oppositio kannatti itsenäistä SKP:tta ja korosti SKDL:n luonnetta "demokraattisena yhteistyöjärjestönä" Leniniä perinteisesti tulkiten. Aallon toimet eivät tältä kannalta katsoen näyttäneet toivottavilta puolueen alkaessa hajota ennen 14. edustajakokousta (1966). Aalto valitsi uudistajien puolen näiden osoittauduttua avoimimmiksi ja miellyttävimmiksi. 1966 uudistajat pääsivät puolueen enemmistöksi ja puheenjohtajaksi valittiin Aaltosen tilalle Aarne Saarinen. Oppositio aloitti tämän jälkeen taistelun puolueen saamiseksi takaisin "terveiden voimien" haltuun ja kohteena oli mm. Lapin piiri, joka kuitenkin Aallon johtamana säilyi enemmistön hallussa. Neuvostoliiton miehitettyä Tšekkoslovakian 1968 asettui Aalto SKP:n kannalle arvostellen toimia. Hän puolusti tšekkoslovakialaisten toverien kantoja myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) valtuustolle Lapissa.

[muokkaa] Pääsihteerinä

Hajaannukseen päättyneessä SKP:n 15. edustajakokouksessa 1969 Aalto valittiin puolueen pääsihteeriksi ja tärkeään poliittiseen toimikuntaan. Seurasi muutto Kontulaan. NKP:n painostuksella SKP pysyi kasassa, mutta vaikeudet eivät lakanneet. 1970 solmittiin osapuolisopimus, joka turvasi opposition asemat puoluejohdossa, mitä Aalto piti sääntöjen roskakoriin heittämisenä. Pääsihteerinä hän joutui ottamaan vastaan paljon hyökkäilyjä taistolaisiksi 1970-luvun alussa nimetyltä oppositiolta. Kun se ei näyttänyt laantuvan ja mm. erillistoiminta jatkui, päätti Aalto alkaa koota enemmistöläisiä ihmisiä vastaiskuun puolueen turvaamiseksi. Aallosta tuli opposition vihan symbolinen pääkohde samalla kun tämä joutui vastaamaan järjestötyön käytännön pyörittämisestä. Opposition puolelle yhä enemmän kallistunut NKP alkoi myös suhtautua Aaltoon entistäkin kitsaammin.

Huhtikuussa 1977 Aallosta tuli SKDL:n ministeri Sorsan II hallitukseen. Työvoimaministerinä hän pyrki ajamaan työväen etuja, mutta joutui kritiikin kohteeksi monelta taholta joukkotyöttömyyden vallitessa. Aalto jatkoi samassa hommassa Mauno Koiviston Sorsaa seuranneessa hallituksessa. Jossain vaiheessa ministeriä vaadittiin valtakunnanoikeuteen hänen kehotettua työläisiä ajamaan etujaan työpaikoilla, mikä tulkittiin sopimattomaksi lakkokehoitukseksi. Aallon poliittisena sihteerinä toimi Leevi Lehto. Yhdessä Lehdon kanssa Aalto valmisteli loppuvuodesta 1978 Kriittiseen korkeakouluun puheen "historiallisesta kompromissista", jossa puhuttiin varsin perinteiseen leninistiseen tapaan “edistyksellisen porvariston” kanssa liittoutumisesta. Puhe julkaistiin Kommunisti-lehdessä, mutta sai muutaman kuukauden päästä murskaavaa kritiikkiä NKP:lta ja taistolaisilta. Historiallisesta kompromissista tehtiin osoitus Aallon perusteellisesta “reformistisuudesta”. Aalto hautasi idean vastaanoton jälkeen, mutta oppositio ja NKP pitivät sitä esillä mahdollisuuksien mukaan. Maaliskuussa 1981 Erkki Rautee ja Veikko Lehtinen pyysivät Aallon takaisin pääsihteerin tehtäviin niitä viestintuojien mielestä huonosti hoitaneen Erkki Kivimäen tilalle ja ministerin salkku sai jäädä.

Aalto siirtyi takaisin SKP:lle töihin juuri ennen 19. edustajakokousta. Aallon tehtäväksi jäi kokouksen valmistelu, jota varten hän palkkasi Lehdon ja opposition Juhani Ruotsalon kirjoittamaan käsikirjoitusta. Aalto piti näiden työtä hyvänä, mutta koki näiden pettäneen hänet edustajakokouksen jälkeen. Osa enemmistöstä valmistautui kokoukseen johdon vaihto mielessä kyllästyttyään ainaisiin kompromisseihin. Saarinen ja Taisto Sinisalo kuitenkin jatkoivat puheenjohtajina vielä vuoden, mutta osapuolisopimuksesta luovuttiin. Aallolla oli kannatusta, mutta tämä kieltäytyi puheenjohtajaehdokkuudesta. 1982 ylimääräisessä edustajakokouksessa johto vihdoin vaihtui kolmaslinjalaisen Jouko Kajanojan tullessa puheenjohtajaksi. Aalto säilytti asemansa pääsihteerinä molemmissa edustajakokouksissa. Aluksi myönteisesti kolmaslinjalaisiin suhtautunut Aalto alkoi kääntyä kriittisemmäksi näitä kohtaan katsoen näiden mm. vievän puolueen opposition käsiin. Nuorilla kihahti hänen mielestään valta päähän ja Aalto kävi taas taistoon puolueen pitämiseksi enemmistöläisten käsissä.

[muokkaa] Puheenjohtajana

Aalto valittiin SKP:n puheenjohtajaksi 20. edustajakokouksesa 1984. Tätä edelsi kuitenkin suuri taistelu opposition ja NKP:n ilmoittaessa vastustuksensa Aallolle, jota yritettiin kolmaslinjalaisten kanssa kammeta pois puoluejohdosta. Oppositio oli nimennyt sen erottamista puolueesta kannattaneet "kirveslinjaksi" ja identifioinut linjan johtajaksi Aallon, vaikkei tämä edes kaikkein kiihkeimmin opposition erottamista ajanut. Aallolle kerrottiin NKP:n taholta selvästi, että yhteydet puolueeseen katkeavat, jos oppositio erotetaan. Pelastukseksi koitui kuitenkin Gorbatšovin valinta Neuvostoliiton johtoon hieman myöhemmin. Uudistuva NKP piti suhteita sekä Aallon puolueeseen, että erotetun vähemmistön (1986 perustamaan) Suomen kommunistiseen puolueeseen (yhtenäisyys) (SKPy). Oppositio erotettiin SKP:sta vuosien 1985 ja 1986 päätöksillä. Aalto kävi puheenjohtajana uudistamaan puoluetta ja laittoi Yrjö Raution kirjoittamaan uutta puolueohjelmaa, joka hyväksyttiin 1987 21. edustajakokouksessa, jossa Aalto valittiin jatkamaan tehtävässään. Hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan puolueen kannatusta nousuun ja esimerkiksi eduskuntavaaleissa 1987 SKDL koki jälleen yhden tappion lisää eikä Aalto itsekään päässyt eduskuntaan.

1988 Aalto joutui jättämään paikkansa SKP:n johdossa talousskandaalin nostettua puolueen iltapäivälehtien kestoaiheeksi. SKP:n taloudenhoitaja Sorvari oli alkanut sijoittaa puolueen varoja holtittomasti ja edessä oli katastrofi, joka johti 35 miljoonan markan tappioihin ja puolueen konkurssiin. Aalto otti poliittisen vastuun tästä ja erosi painostuksen jälkeen. Hän oli aikaisemmin todennut, ettei ollut mitään periaatteellista estettä puolueen varojen sijoittamisesta yksityisiin yrityksiin, joita puolue asettui kannattamaan uudessa puolueohjelmassaankin. Eronsa jälkeen Aalto muutti Portugaliin.