Aimo Aaltonen

Wikipedia

Aimo Aaltonen (s. 10. joulukuuta 1906, Parainen – k. 21. syyskuuta 1987, Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1961).

Aimo Anshelm Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin. 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta Leningradin Vähemmistökansallisuuksien yliopistoon viihtyen siellä seuraavat kolme vuotta. Hän jatkoi vielä yhden vuoden Moskovan Lenin-koulussa. Suomeen paluu ei sujunut onnistuneesti, sillä Aaltonen pidätettiin pian ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion turvasäilöissä ja vankiloissa poliittisista syistä.

Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui 1946 Vieno Ristellin kanssa.

SKP:n 14. edustajakokouksessa 1966 puheenjohtajan paikalle urautunut Aaltonen syrjäytettiin, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Aaltonen ei ollut antanut revisionisteille tippaakaan periksi 1965 puoluekeskusteluissa ja sai nyt kokea seuraukset. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun "pesiytyneen luteita". Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.^[1]

Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu marxismi-leninismi, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden "suorastaan järjettömiä vaatimuksia".^[1] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin Stalin-puheen (1956) merkitystä Aaltonen väheksyi.

Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.^[1]