Zhou Enlai
Wikipedia
Zhōu Ēnlái, (周恩來; 周恩来) (5. maaliskuuta 1898 - 8. tammikuuta 1976), etevä kiinalainen kommunistijohtaja, joka toimi Kiinan pääministerinä vuodesta 1949 kuolemaansa saakka.
[muokkaa] Aikaiset vuodet
Syntyi Huai'anissa (淮安), Jiangsun provinssissa ja hänet adoptoitiin hyvätuloiseen Tianjinin perheeseen. Hän opiskeli Nankaissa ja Japanissa vuosina 1915 – 1918. Yhteyksiensä vuoksi radikaaleihin, hänet pidätettiin lyhyeksi ajaksi palatessaan Nankaihin. Vapauttamisensa jälkeen vuonna 1920 hän opiskeli Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Hän liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1921 ja kolme vuotta myöhemmin Zhou palasi Kiinaan työskentelemään Sun Yat-senin kanssa.
8. elokuuta 1925 hän meni naimisiin opiskelija-aktivisti Deng Yingchaon kanssa Tianjinissa. Hänestä tuli myöhemmin huomattava kommunistipuolueen jäsen. Aviopari jäi lapsettomaksi, mutta adoptoivat monia "vallankumouksellisten marttyyrien" orpoja lapsia; joista ehkäpä kuuluisin oli tuleva pääministeri Li Peng.
[muokkaa] Poliittinen ura
Zhou herätti kansallista huomiota vuoden 1919 Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikana johtaessaan ratsiaa paikallisviraston tiloihin Versailles'n sopimuksen vastaisien opiskelijaprotestien aikana. Vuonna 1920 Zhou muutti Ranskaan, jossa hän toimi aktiivisesti radikaalien kiinalaisopiskelijoiden joukossa. Vuonna 1921 hänestä tuli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen ja vietti seuraavat kaksi vuotta matkustellen Euroopassa.
Palatessaan Kiinaan, hän palveli Guangzhoussa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna 1926. (Whampoan Kominternin sponsorit näkivät tämän viran tasapainottavana tekijänä Chiang Kai-shekin oikeistolaiselle nationalismille.)
Pohjoisen sotaretken alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna 1926 hän järjesti yleislakon Shanghaissa, avaten kaupungin Guomindangille. Kun Guomindang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta Jiangxiin ja vähitellen hänen lojaalisuutensa alkoi muuntumaan poispäin ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, vaihtuen Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen ja osallistui Pitkään marssiin.
Yenanin vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tästä seurauksena hän näytteli tärkeää roolia Xianin välikohtauksessa, auttoi varmistamaan Chiang Kai-shekin vapauttamisen ja neuvotteli toisen guomindang-kommunisti-liiton syntymisen. Zhou vietti Kiinan-Japanin sodan ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa Chongqingissa ja otti osaa toista maailmansotaa edeltäneihin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.
Vuonna 1949 Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessään Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta, hän vastasi sanoilla: "On vielä liian aikaista sanoa." Kesäkuussa 1953 hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota Geneven rauhanneuvotteluissa (1954) ja Bandungin konferenssissa (1955). Vuonna 1958 hän luovutti ulkoministerin salkkunsa Chen Yi'lle, mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa Suuren harppauksen (1958) ja Kulttuurivallankumouksen (1966 – 1976) ajan ja ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon.
Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamiseen länsimaihin 1970-luvun alussa, hän kutsui Richard Nixonin Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisoinnin. Saatuaan tietää sairastavansa syöpää, hän alkoi siirtämään monia vastuutehtäviään Deng Xiaopingille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain kuukausia ennen Maoa. Huhtikuussa 1976 Zhoun suremisen rajoittaminen laukaisi mellakoita.
