Vapaamielisten Liitto

Wikipedia

Vapaamielisten liitto (1951-1965) oli liberaali poliittinen ryhmittymä/puolue, nk. aitoliberaalit. Vaikkei sillä tiettäväti ollutkaan virallista ruotsinkielistä nimeä, erinäiset lähteet käyttävät muotoa De Frisinnades Förbund. Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimiversiona puolestaan esiintyy Liberal Union ja Liberal League.^lähde?

[muokkaa] Toiminta

Vapaamielisten Liitto syntyi keväällä 1951, kun Edistyspuolueen vähemmistö, Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla, sen perusti toukokuussa 1951, Kansallisen Edistyspuolueen lopettaessa toimintansa 17.3.1951 pidetyn puoluekokouksen päätöksillä. (Suurin osa Edistyspuolueen aktiiveista jäsenistä, etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset, olivat liittyneet helmikuussa 1951 perustettuun kilpailevaan puolueeseen, Suomen Kansanpuolueeseen, mukaan lukien Edistyspuolueen silloiset puheenjohtaja ja puoluesihteeri.)

Vapaamielisten Liittoon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B. Berner (Kymen, aik Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä), ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä, josta liitto piti kiinni, eikä Suomen Kansanpuolue ikinä päässyt sinne.

Vapaamielisten Liiton paikallisyhdistyksiä olivat Helsingin Edistysseura, Helsingin Vapaamieliset, Espoon Edistysseura, Kemin Seudun Vapaamieliset, Kokkolan Edistysseura, Lahden Seudun Edistysseura, Tampereen Edistysseura, Akateemiset Liberaalit ry, Edistyspiiri, Etelä-Helsingin Edistysseura, Munkkiniemen Edistysseura, Töölön Edistysseura ja Lauttasaaren Edistysseura.

Liiton puheenjohtajana toimi koko sen olemassaolon ajan ministeri, pääjohtaja Teuvo Aura, sittemmin Helsingin kaupunginjohtaja ja kaksinkertainen pääministeri. Hän myös istui 1950-luvulla ministerinä useissa valtioneuvostoissa.

Vapaamielisten Liitto asetti vuoden 1956 presidentinvaaleihin ehdokkaakseen jäsenensä suurlähettiläs Sakari Tuomiojan, aiemman Suomen Pankin pääjohtajan. Myös Kansallinen Kokoomus tuli Tuomiojan ehdokkuuden taakse.

Vuonna 1960 Vapaamielisten Liitto käynnisti uuden aatteellisen ohjelmatyön. Se motivoi liittoon uusia aktiiveja. Tuloksena julkaistiin ohjelma, sittemmin painettuna kirjanen "Vapaamielisten Liiton johtavat periaatteet ja ohjelma", 1963.

Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vapaamielisten Liitto asetti ehdokkaita puolessa tusinassa vaalipiirejä, joista Helsingissä E.J.Paavola ja Kymessä Arne Berner keräsivät merkittävät äänimäärät. Piippu-Paavola, radiotoimittaja ja pakinoitsija Erkki Johannes Paavola, pääsi eduskuntaan Kokoomuksen kanssa solmitun vaaliliiton ansiosta ja oli Vapaamielisten Liiton ainut kansanedustaja.

Helsingin kaupunginvaltuustossa liitolla oli aika ajoin jopa monijäseninen valtuustoryhmä.

1960-luvulla Vapaamielisten Liitolla oli kiinteä kanslia, toimistotila osoitteessa Korkeavuorenkatu 24 Helsingissä, ja ainakin yksi päätoiminen palkattu toimihenkilö, pääsihteeri Jaakko Tuominen. Tärkeiden projektien yhteydessä oli muutakin palkattua henkilöstöä. Vuoden 1964 kunnallisvaalien kampanjatyöntekijänä Helsingissä työskenteli Veikko E. Korkala.

Vapaamielisten liitto julkaisi omaa lehteä, nimeltään Vapaamielinen. Sen päätoimittajana toimi E.J.Paavola.

Liiton keskuudessa toimitettiin myös vuosikirjaa Rakentava Talouspolitiikka.

Loppuvuodesta 1965 Vapaamielisten Liitto fuusioitui Suomen Kansanpuolueen kanssa Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi, jonka virallinen perustamispäivä oli 29.12.1965. Eduskuntaryhmät yhdistyivät, ja lehden resurssit siirtyivät LKPn puoluelehdelle (Uusi Polttopiste).

[muokkaa] Vaalitilastoja

eduskuntavaalit

• 1951 0,27% 4 936 ääntä
• 1954 0,34% 6 810
• 1958 0,32% 6 242
• 1962 0,52% 12 000, yksi kansanedustaja

presidentinvaalit

• 1956 1,7% (Sakari Tuomioja), 3 valitsijamiestä
• 1962 0.4% 7898 (sammutetuin lyhdyin, liitossa Kokoomuksen ym kanssa), yksi valitsijamies (lopulta äänesti Kekkosta jatkoon)

kunnallisvaalit

[muokkaa] Jälkimaine

Vuonna 1965 Suomen Kansanpuolueen kanssa solmitun puoluefuusion jälkeen monet Vapaamielisten Liiton jäsenet nousivat Liberaalisen Kansanpuolueen näkyville paikoille: kansanedustajiksi nousivat 1966 Pirkko Aro, Pekka Pesola ja Arne Berner, 1970 Pekka Tarjanne ja Seppo Westerlund. Vuodesta 1968 alkaen aina vuoteen 1984 kaikki Liberaalisen Kansanpuolueen puoluejohtajat olivat Vapaamielisten Liitosta tulleita: Pekka Tarjanne, Jaakko Itälä, Arne Berner.

Jälkeenpäin vuonna 1982, kun Liberaalinen Kansanpuolue oli liittynyt Keskustapuolueeseen, parikymmentä liitoksen vastustajaa ryhmittyi Edistysliitto -nimiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi, jonka esikuvana he mainitsivat Vapaamielisten Liiton, "puoluemuotoa vapaampi poliittinen ryhmittymä joka pitää kiinni edistyksellisestä liberalismista eikä alistu osaksi taantumuksellisuutta".^lähde?

Vapaamielisten Liiton arkiston nykyinen sijainti on eräs kotimaisen historiantutkimuksen kiintoisista mysteereistä. Esimerkiksi dos, valt.tri. Erkki Tuomioja on Sakari Tuomioja-teostaan kirjoittaessaan julkisesti kaivannut kyseistä, mahdollisesti kadonnutta arkistoa. (Tähän mennessä on selville käynyt, että arkisto on todennäköisesti luovutettu Liberaaliselle Kansanpuolueelle, mutta ei välttämättä. 1990-luvun lopulla Liberaalisen Kansanpuolueen arkistoihinsa käyttämissä kellaritiloissa tapahtui mittava vesivahinko, jonka jäljiltäkään ei kuitenkaan ole löytynyt merkkejä VL:n arkistosta, ja ainakin suurin osa LKP:n omasta aineistosta saatiin kuivatettua. On mahdollista että arkisto on ollut varhain menehtyneen pääsihteeri Jaakko Tuomisen tai jokun muun VL:n johtohenkilön hallussa.)^lähde?

Vapaamielisten Liiton yhdistyksistä toimii edelleen aktiivisesti Akateemiset Liberaalit ry^lähde?, jolla on hallussaan myös joukko Vapaamielisten Liiton aikaista aineistoa.