Ulkopolitiikka
Wikipedia
Ulkopolitiikka on valtion harjoittamaa politiikkaa suhteissaan muihin maihin. Ulkopolitiikan toimilla pyritään turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja ideologisiin tavoitteisiin.
Tavoitteisiin voidaan pyrkiä rauhanomaisella yhteistyöllä muiden valtioiden kanssa - parantamalla kahdenvälisiä suhteita tai toimimalla monikansallisissa järjestöissä. Aggressiivisempi tapa tehdä ulkopolitiikkaa on äärimmillään sota, sodalla uhkailu tai sotaan varustautuminen. Ulkopolitiikan merkitys kasvoi 1900-luvun aikana, ja nykyisin lähes kaikki valtiot käyvät jonkin laista dialogia toistensa kanssa. Vielä 1800-luvulla oli useita täysin eristäytyneitä valtioita (Nepal, Japani).
Ulkopolitiikan tutkimus tunnistaa kaksi erilaista lähestymistapaa, joita kutsutaan idealismiksi ja realismiksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Koulukuntia
[muokkaa] Idealismi (liberalismi)
Ulkopoliittisen idealismin ydinajatus on, että kaikkien kansojen tulee pyrkiä kohti yhteistä hyvää. Se liitetään usein liberaaliin ajatteluun, jonka päämääränä on kansainvälinen järjestelmä jossa kaikki voittavat, joko kansainvälisten järjestöjen ja yhteistyön avulla (klassinen liberalismi) tai taloudellisin keinoin (uusliberalismi). Yhdistyneet kansakunnat ja sen edeltäjä kansainliitto on perustettu tässä hengessä.
Kansainliitto ja myös Yhdistyneet kansakunnat edustaa kollektiviista turvallisuusajattelua, missä suurvaltojen toiminnalle voidaan asettaa kansainvälisin sopimuksin rajoja ja tehdä maailmasta turvallisempi pienemmille maille sopimuksenvaraisuuden myötä.
[muokkaa] Realismi
Realisteiksi itseään kutsuvat ajattelevat, että idealismin tavoitteita ei voi saavuttaa, vaan tarvitaan vallan tasapaino (kauhun tasapainoksikin kutsuttu) joka on nollasummapeliä: jos joku hyötyy, aina toinen häviää.
Realistiseen koulukuntaan kuuluvat äärimmillään myös geopoliittiset teoriat, millä osoitetaan yhä selvemmin kansankuntien nauttimia etuja ja kärsimiä haittoja, mikäli rakennetekijöitä ei käytetä etukäteen hyödyksi. Idealistinen ja sopimuksenvarainen kollektiivinen turvallisuus nähdään voimattomuutena, minkä vuoksi suositaan liittoutumia, mitkä voivat käsittää joko sopimuksenvaraisia sotilasliittoja tai tilanteiden mukaista yhteistyötä, kanssasotimista, missä ollaan yhteistyössä, mutta ulkopoliittisia päämääriä ei ole virallisesti yhdistetty.
[muokkaa] Suomi
[muokkaa] Ulkopolitiikan suhde puolustuspolitiikkaan
Clausewitzin esittämän klassisen näkemyksen mukaan sota on politiikan jatkamista muin keinoin. Näin ollen sota voidaan käsittää ulkopolitiikan jatkoksi tai sen keinoksi ja ulkopolitiikka ajallisesti puolustuspolitiikan esiasteeksi.
Suomen puolueettomuuspolitiikka YYA-aikana perustui siihen, että turvallisuuspolitiikka on tasavallan presidentin ja ylipäällikön johtama ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan muodostama kokonaisuus, missä ulkopolitiikalla on puolustuspolitiikan määrittelevä tehtävä.
[muokkaa] EU-jäsenys ja Eurooppa-politiikka
Euroopan unionin jäsenyys ja länsi-integraation syveneminen on luonut puolustuspolitiikalle itsenäisemmän tehtävän, mitä voidaan hoitaa hallinnollisesti pääministerin koordinoimana Eurooppa-politiikkana.
Pääministerin johtaman hallituksen Eurooppa-politiikan rajoja on määritelty mm. keskustelussa tasavallan presidentin tehtävästä ylipäällikkönä, keskustelussa perustuslaista sekä viimeksi edellisiin liittyen rauhanturvaamislain muuttamisessa kriisihallintalaiksi samoin kuin suomalaisessa NATO-keskustelussa.
