Tulvageologia
Wikipedia
Tulvageologia on nuoren Maan kreationistien selitysmalli useisiin geologisiin ilmiöihin. He yrittävät selittää näennäistieteenä pidetyillä väitteillään miten Raamatun kertomus suuresta vedenpaisumuksesta (Genesis 6-8) olisi voinut olla kirjaimellisesti totta. He myös esittävät että nämä tulvateoriat ovat tieteellisiä.
Kreationistien mukaan erityisesti suuri vedenpaisumus ja sen jälkiseuraamukset ovat syy muun muassa maapallon geologisiin muodostumiin, fossiileihin, fossiilisiin polttoaineisiin, suuriin kanjoneihin ja jäätyneisiin mammutteihin. Selitykset yrittävät korostaa sitä että nämä kaikki olisivat syntyneet nopeasti, jolloin maan ei tarvitse enää olla yli 10 000 vuotta vanha.
Ongelmina tulvamalleissa on yleensä se, minne vesi meni tulvan jälkeen. Ongelmia on myös tulvan aikana tapahtuvan lämpenemisen ja nopeiden ilmanpainemuutosten seurauksena (Esimerkiksi Sukeltajantauti)
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Syvyyksien vedet
Walt Brown esitti hydroplate -mallin jossa tulvavedet tulivat maan alla olevasta kerrostumasta, joka avautui katastrofin aikana, suihkusin korkealle atmosfääriin ja satoi maan pinnalle.
John Baumgardner kehitteli ajatusta eteenpäin, ja julkaisi vuonna 1990 Changes accompanying Noah's Flood:ssa mallin jonka nimesi runaway subduktion -iksi. Siinä maan kuori oli aluksi vesikerroksen päällä ja alkoi uppoamaan joltain kohdin. Kuumuus teki maankuoren tästä kohdasta pehmeäksi, ja maankuoren alla oleva vesi päätyi vähemmän tiheänä pinnalle, jonka seurauksena koko maankuori lähti uppoamaan. Koska pulppuava vesi oli kuumaa, höyrystyi sitä paljon ilmakehäänkin, mikä selittää Raamatun mainitsemat tulvasateet.
Energian säilymislaki johtaisi siihen, että nesteeksi muuttuessaan vesi palauttaisi sisältämäänsä lämpöenergiaa ilmakehään, vapautunut energiamäärä olisi niin suuri, että sen olisi pitänyt keittää kaikki valtameret. [1]
[muokkaa] Taivaanvahvuus
Kreationistien höyrykatosmallissa (en. vapor canopy) Vesi oli alun perin taivaalla eräänlaisena otsonikerroksen tapaisena vaippana. Huippuunsa vesikehämallin vei Walt Brown vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan In the Beginning: Compelling evidence for creation and the Flood.
Vesikehämallissa ajatuksena on, että vesikehä olisi nostanut ilmakehän lämpötilaa paratiisimaisiin olosuhteisiin. Vesikehä olisi myös tuottanut hiilen radioaktiivista isotooppia(C-14). Kun vesikehä satoi alas maan päälle, aikaansai se tulvan ja sateen mukana satanut C-14 olisi tehnyt radiohiiliajoitusmenetelmän epäpäteväksi. Kreationisteista myös sateenkaari oli vesikehän alla mahdoton ja siksi Nooa kykeni näkemään sateenkaaren vasta tulvan jälkeen.
Kriitikoista vesikehä olisi nostanut paineen ja myös lämpötilan ennen tulvaa niin korkeaksi, että elämä olisi ollut erittäin vaikeaa ellei mahdotonta : ainakin hapen ja typen osapaineet olisivat nousseet nykypäivän eliöille myrkylliselle tasolle. Ultraviolettisäteilyn olisi myös pitänyt muuttaa vesikehä vedyksi ja hapeksi.[2] Kaasumuodossa olleen valtaisan vesihöyrymäärän nesteytyminen vapauttaisi valtavan määrän lämpöä. Myös 14C -ajoitusmenetelmän pitäisi joko antaa erilaisia tuloksia kuin mitä on havaittu, pitäisi löytää kerros jossa selkeä ajoitushyppy vanhasta nuorempaan.[3]
Vesihöyry ilmakehässä esiintyy normalisti pilvinä. Tämä tarkoittaa sitä, että joko aurinkoa ei näkynyt ennen tulvaa tai sitten sateenkaaren näkeminen olisi ollut mahdollista myös ennen tulvaa.
[muokkaa] Hovindin teoria
Kent Hovind kokosi erilaisista tulvateorioista oman tulvamallinsa, jonka nimitti Hovind Theoryksi. Hovind myönsi samalla mahdollisuuden virheeseen teoriassaan, mutta väitti että jos sen esittää vääräksi, hän itse henkilökohtaisesti ottaa syyn niskoilleen. Nooan tulva pysyisi silti totena tapahtumana, ainoastaan sen selittäminen olisi epäonnistunut. [4]
Hovindin teorian mukaan Nooa ja muut eläinlajit astuivat Nooan arkkiin ja sitten 300 fahrenheitasteinen (-184°C) jäästä muodostunut meteoriitti lensi maata kohti ulkoavaruudesta. Se hajosi palasiksi ja sen palaset joutuivat maan kiertoradalle. Nämä palaset aikaansaivat myös kuun kraaterit, ja loput joutuivat pohjois- ja etelänavalle aikaansaaden massiivisen törmäyksen, jonka seurauksena "superkylmä lumi" levisi navoilta ja hautasi mammutit seisoviltaan. Napojen jäät mursivat maankuoren, mikä aikaansai Raamatussa mainittujen syvyyden lähteiden nousun maan päälle. Tämä aikaansai myös sen, että Maa tärisi, mikä hajotti Maan ilmakehässä korkealla olleen vesikehän. Ensimmäisten muutamien kuukausien aikana tulvassa hukkuneet ja hautautuneet kasvit muuttuivat kivihiileksi ja eläimet öljyksi. Tulvan viimeisten kuukausien aikana jäämeteorin maan kuoresta murtamat laatat liikkuivat ja osa upposi syvemmälle. Tämä aikaansai mannerten muodot sekä poimuvuoristot. Tulvan laskiessa vesimassat liikkuivat keskitetymmin ja kykenivät tuottamaan eroosiota ja kanjoneita. Ajan kanssa napojen jäät sulivat ja nostivat merenpintaa. Hiilidioksidia vapautui ilmakehään, mikä salli säteilyn pääsyn maahan ja se lyhensi ihmisten elinikää.
Esimerkiksi Hovindin mallissa jäämeteoriitti leviää magneettikentän vuoksi navoille. Kuitenkin jäämeteoriitissä tulisi olla niin paljon kineettistä energiaa, että se muuttuisi nestemäiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että magneettikenttien voima ei olisi mitenkään riittänyt siirtämään iskujen sijaintia navoille. Koska Hovind ajattelee että maa oli ennen iskua tasaisempi, olisi vähempi määrä vettä riittänyt tulvaan: merenpohjan syvänteet olisivat vieneet vettä ja vuoristot nostaneet maata vedenpinnan yläpuolelle. Ongelmana on se, että meteoriitin väitetään aikaansaaneen nämä maankuoren muutokset, jolloin tulvan vesimäärä on edelleen ongelmallinen.[5] Muutkaan Hovind Teorian analysoijat eivät ole olleet vakuuttuneita.[6]
