Spike Jones
Wikipedia
Lindley Armstrong "Spike" Jones (s. 14. joulukuuta 1911 Long Beach, Kalifornia, USA - k. 1. toukokuuta 1965, Beverly Hills, Kalifornia, USA) oli yhdysvaltalainen rumpali ja orkesterinjohtaja. Jones johti 1940–60-luvuilla perustamaansa huumoriorkesteria The City Slickers, joka esitti omaleimaisia parodioita sekä aikakautensa iskelmistä että klassisen musiikin ikivihreistä.
[muokkaa] Nuoruus ja varhainen ura
Lindley Armstrong Jones oli kalifornialaisen rautatievirkailijan poika ja sai laihuutensa vuoksi jo lapsena lempinimen "Spike", joka tarkoittaa rautatienaulaa. Jones oli jo varhaisella iällä musiikillisesti lahjakas ja opetteli soittamaan eri instrumentteja, mutta päätyi lopulta rumpuihin. Vuosina 1926-29 hän opiskeli musiikkia Long Beach Polytechnic High Schoolissa ja soitti eri yhtyeissä, mm. itse kokoamassaan jazz-yhtyeessä Spike Jones and his Five Tacks.
Valmistuttuaan koulusta Jones jatkoi esiintymistä eri tanssiorkestereissa. Vuodesta 1936 hän työskenteli studiomuusikkona Hollywoodissa ja soitti rumpuja muun muassa Bing Crosbyn, Judy Garlandin ja The Andrews Sistersin levyillä. Jones rummutti Bing Crosbyn taustalla kaikkiaan 110 levyllä, mukaan lukien White Christmasin alkuperäislevytys. Samalla hän musisoi eri radio-ohjelmien studio-orkestereissa, kuten legendaarisessa John Scott Trotterin tanssiorkesterissa. Jonesia pidettiin yhtenä alansa parhaista rumpaleista.
[muokkaa] The City Slickers
1939 Spike Jones tapasi klarinetisti ja laulaja Del Porterin ja ryhtyi tämän johtaman huumoriorkesterin The Feather Merchants manageriksi. Kun tämä kokoonpano hajosi, Jones muodosti siinä esiintyneistä muusikoista oman parodiayhtyeensä joka sai nimen Spike Jones and his City Slickers. Yhtye esiintyi ensimmäisen kerran 1941 ja teki samana vuonna levytyssopimuksen RCA-Victorin kanssa. Ensimmäiset neljä levypuoltaan yhtye äänitti elokuussa 1941.
Spike Jones ja City Slickersit tekivät suuren läpimurtonsa 1942. Propagandalaulu Der Fuehrer's Face tehtiin tunnusmusiikiksi Disney-yhtiön samannimiseen lyhytpiirrettyyn jossa Aku Ankka kamppaili natseja vastaan. Laulusta tuli yllättäen suuri listahitti joka nosti Jonesin orkestereineen kansalliseen tietoisuuteen ja poiki heille töitä sekä radiossa että elokuvissa. Toinen suuri hitti oli marraskuussa 1944 levytetty meluisa parodiaversio suositusta balladista Coctails for Two. Seuraavana vuonna yhtye laajensi aluettaan myös klassisen musiikin puolelle levyllä The Nutkracker Suite, 20-minuuttisella versiolla Pjotr Tšaikovskin baletista Pähkinänsärkijä.
Jonesin orkesteri kehitti oman, persoonallisen soittotyylinsä, jota se käytti sekä aikansa suosikki-iskelmien että klassisten ikivihreiden parodiointiin. City Slickersit soittivat tahallisen kornisti, epävireisesti ja meluisasti. Tavanomaisten soittimien lisäksi musiikki-instrumentteina käytettiin mm. lehmänkelloja, autontorvia, revolvereita, särkyviä astioita sekä erilaisia inhimillisiä ääniä kirkumisesta kuorsaukseen ja nieleskelyyn. Jonesin oma instrumentti oli pyykkilauta. City Slickersin jäsenet olivat huippuluokan ammattimuusikoita ja hioivat näennäisen kaoottisia musiikkinumeroitaan mahdollisimman täydellisiksi. Jo tuon ajan tekniikka asetti muusikoille valtavia haasteita, sillä levytys oli tehtävä kerralla ja kaikki äänet tuotettava akustisesti mikrofonin edessä.
Yhtye esiintyi ahkerasti eri radio-ohjelmissa ja 1950-luvun alusta lähtien myös televisiossa. Sillä oli 1947-49 oma radioshow, aluksi nimeltään The Spotlight Revue ja myöhemmin The Spike Jones Show. Vuosina 1954, 1957 ja 1960-61 Jones ja hänen orkesterinsa tekivät samannimistä tv-showta, joka yhdisteli näyteltyjä sketsejä ja musiikkiesityksiä. Jones ja City Slickersit myös keikkailivat ahkerasti, jolloin heidän tunnusmerkkinsä olivat yhdenmukaiset ruudulliset puvut ja surrealistinen lavashow.
City Slickersien suosio alkoi hiipua 1950-luvun loppupuolella, ja yhtye hajosi muutaman muodonmuutoksen jälkeen lopullisesti 1960-luvun alussa.
