Sakoku
Wikipedia
Sakoku (japaniksi 鎖国, kirjaimellisesti "maa ketjuissa") tarkoittaa Tokugawa-shogunaatin vuosina 1641-1853 Japanissa harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Sakokun aikana kukaan ei voinut tulla Japaniin tai lähteä Japanista kuolemantuomion uhalla – jälkimmäinen tuli luvalliseksi vasta Meiji-restauraation jälkeen. Termi sakoku on keksitty 1800-luvulla.
Teoriassa ainoat ulkomaiset sakokun aikana sallitut vaikutteet olivat alankomaalainen "tehdas" (kauppasatama) Dejiman saarella Nagasakissa, mutta kauppaa käytiin Nagasakin kautta myös Kiinan kanssa. Lisäksi Japani kävi kauppaa Tsushiman provinssin kautta Korean kanssa ja Satsuman provinssin kautta Ryūkyū-saarten kuningaskunnan kanssa. Näiden syrjäisten provinssien kauppakontaktien lisäksi kaikki edelliset maat lähettivät säännölisiä lähetystöjä tapaamaan shogunia Edoon – lähetystöt kulkivat pitkiä matkoja Japanin halki, mikä antoi kansalle mahdollisuuden nähdä vilauksia ulkomaisista kulttuureista. Yksi ainoista maahan laittomasti saapuneista ulkomaalaisista oli italialainen jesuiitta Giovanni Battista Sidotti (vuonna 1708).
Japani pysyi länsimaisen teknologian kehityksen hermoilla sakoku-kaudella Dejiman kautta hankittujen hollanninkielisten tekstien tutkimisella. Prosessia kutsuttiin rangakuksi ("hollannin oppi"). Se kävi turhaksi maan avauduttua ja sakoku-politiikan romahdettua, jolloin japanilaisia opiskelijoita lähetettiin opiskelemaan ulkomaille, ja monia ulkomaalaisia palkattiin työskentelemään Japanissa (o-yatoi gaikokujin). Sakoku lakkasi Kanagawan konferenssin tuloksena vastausena Matthew Perryn esittämiin vaatimuksiin.
