Safavidit
Wikipedia
Safavidit oli dynastia, joka hallitsi Irania vuosina 1501-1736, ja joka teki šiialaisuudesta Iranin valtionuskonnon ja yhdisti sen provinssit yhtenäisen vallan alle, laskien siten modernin Iranin valtion perustan.
[muokkaa] Tausta
1400-luvulla osmanit levittäytyivät yli Anatolian ja ottivat šiialaisuuden harjoittamisen kontrolliinsa. Uskonto kiellettiin vuosisadan vaihteessa. Tyytymättömien liittouma Azerbaidžanista ja itäisestä Anatoliasta, qizilbashit, liittoutui Ardabilin kanssa ja valloitti Tabrizin sitä hallineelta turkkilais-sunnalaiselta liittoumalta. Ensimmäiseksi safavidihallitsijaksi tuli Ismail I. Pönkittääkseen valtaansa safavidit väittivät periytyvänsä imaami Alista ja Muhammadin tyttärestä Fatimasta seitsemännen imaamin, Musa al-Kazimin kautta. Lisäksi Ismail I väitti periytyvänsä sassanideistä.
Maaliskuussa 1501 Ismail I julisti Tabrizin pääkaupungikseen ja itsensä Azerbaidžanin šaahiksi. Ismail I:n kaudella hallintokielenä oli azeri. Hän laajensi valtaansa koillis-Iraniin ja hänet valittiin Iranin šaahiksi 1502. Ismail torjui osmanien hyökkäykset ja laajensi valtakuntansa käsittämään vuoteen 1510 mennessä muun muassa Kerbalan, Bagdadin ja Heratin. Uzbekit työnnettiin Amudarja-joen taakse, jonne he perustivat valtakuntansa pääkaupungin Samarkandiin. Osmanit tekivät kuitenkin hyökkäyksen kehittyneemmillä aseillaan ja valloittivat Tabrizin 1514, mutta safavidit käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja osmanit joutuivat luovuttamaan kaupungin. Safavidit onnistuivat luomaan pitkäaikaisen monarkian.
[muokkaa] Šiialaisuus valtionuskonnoksi
Ismail I oli šiia ja julisti että kaikkien valtakunnassa oli käännyttävä šiialaisuuteen kuolemanrangaistuksen uhalla. Sunnalaisten ulaman, papistoluokan, edustajat surmattiin tai ajettiin maanpakoon. Ismail antoi šiialaisille uskonjohtajille maita ja rahaa vastineeksi lojaalisuudesta, tehden sitten uskonnollisen aristokraatin osaksi hallintoa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta sitten fatimidien kalifaatin kaatumisen 1171 jälkeen, jolloin šiialaisilla oli niin merkittävästi valtaa islamilaisessa maailmassa. Seuraavina vuosisatoina uskonnollinen erillisyys sekä yhdisti valtakuntaa sisäisesti että johti sen eristäytymiseen ulkoisesti ja sunnanaapurien hyökkäyksiin.
