Qing-dynastia
Wikipedia
Qing-dynastia (mantšuksi: daicing gurun; kiinaksi: 清朝 [qīng cháo]; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 1644 – 1911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (大淸帝國). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (kiinaksi: 愛新覺羅 [aì xīn jué luó]).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Katsaus Qing-dynastian valta-aikaan
Mantšuja ajateltiin Kiinassa, erityisesti etelä-Kiinassa, ulkomaalaisina, koska he eivät olleet enemmistön mukaisia han-kiinalaisia. Tämä herätti merkittävää vastustusta mantšuvaltaa kohtaan jo aikaisessa vaiheessa. Hovi ymmärsi että heidän oli hallittava Kiinaa kiinalaisittain, joten he säilyttivät useimmat Ming-dynastian aikaiset instituutiot ja noudattivat tiukasti kungfutselaisia perinteitä. Tämä tiukka perinteisiin nojaaminen oli yksi Kiinan 1800-luvun heikkouteen johtaneista syistä, sillä eurooppalaisten kasvava vaikutus alueella olisi kaivannut mukautumiskykyistä yhteiskuntajärjestelmää.
Varmistaakseen mantšuvallan säilymisen Kiinassa, hovi asetti erityisesti korkeisiin valtionhallinnon asemiin mantšukiintiöitä, mantšuilta kiellettiin maanviljelys ja kaupankäynti sotilasperinteen säilyttämiseksi ja koko dynastian ajan ylläpidettiin erillistä mantšuarmeijaa. Tästä mantšukeskeisyydestä huolimatta mantšukulttuuri, mukaan lukien mantšun kieli, kutakuinkin kuoli pois Qing-dynastian aikana. Toisaalta taas muutamat mantšuperinteet, kuten miesten palmikot, tulivat pakon kautta (palmikottomat miehet teloitettiin) käyttöön koko maassa.
Sisäisen kapinoinnin uhan lisäksi Qing-dynastialla oli entistä enemmän ulkoisia uhkatekijöitä. He pyrkivät hävittämään ulkoiset uhat valloittamalla ensin Ulko-Mongolian 1600-luvulla, sitten 1700-luvulla valloitettiin Keski-Aasiaa aina Pamir-vuorille saakka ja Tiibetistä tehtiin protektoraatti. Myös Taiwan liitettiin ensimmäistä kertaa Kiinaan, ja Kiina oli Qing-dynastian aikana suurempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Täten vaikutti siltä että maarajoilta tuleva ulkoinen uhka olisi eliminoitu. Eurooppalaisten rooli Itä-Aasiassa kuitenkin muuttui Qing-dynastian aikana melko rauhallisesta kaupankäynnistä puhtaaksi imperialismiksi. Japani mukautui eurooppalaisten mukanaan tuomiin muutoksiin meiji-restauraation myötä, ja sen sotilallinen mahti kasvoi vähitellen Kiinaa uhkaavaksi. Myös Venäjä voimisti vaikutusvaltaansa ja oli uhkakuva muiden eurooppalaisten rinnalla Qing-dynastian loppuvaiheissa.
[muokkaa] Qing-dynastian valtaannousu
Ming-dynastia heikkeni 1600-luvulla pitkien mongoleita vastaan käytyjen sotien ja Japanin rannikkokaupunkeihin ja Koreaan kohdistuvien hyökkäilyjen vuoksi. Lisäksi suuri väestönkasvu Ming-dynastian aikana, tai pikemminkin se, ettei hallinto reagoinut väestönkasvuun rakenteita muuttamalla, aiheutti sisäistä tyytymättömyyttä Ming-dynastian valtaan.
Samaan aikaan Mantšuriassa Aisin-Gioro Nurgachi perusti Manzhou-valtion (满洲). Hän yhdisti neljä kahdeksasta mantšuryhmittymästä ja myöhemmin liitti loputkin niistä valtaansa. Valtakautensa lopuksi hän siirsi pääkaupungin Shenyangiin (mantšuksi Mukden).
Kun Lingdan-kaani, mongoleiden viimeinen suurkaani, kuoli matkallaan Tiibetiin 1634, jänen poikansa Ejei antautui mantšuille ja luovutti Yuan-keisareiden sinetin Hong Taijille. Täten Hong Taiji saattoi perustaa uuden Qing-dynastian Yuan-dynastian seuraajana vuonna 1636.
Li Zhichengin (李自成) johtamat kapinalliset valloittivat Ming-dynastian pääkaupungin Pekingin huhtikuussa 1644. Ming-dynastia päättyi virallisesti sen viimeisen keisarin hirtettyä itsensä puuhun, josta oli näkymä Kiellettyyn kaupunkiin. Pekingin valtaamisen jälkeen Li Zhicheng johdatti 60 000 sotilaan armeijansa kohti Ming-dynastian kenraali Wu Sanguin (吴三桂) johtamaa varuskuntaa Shanhaiguanissa (山海关). Shanhaiguan on Kiinan muurin ratkaiseva koillinen läpikulkupaikka noin 80 km koilliseen Pekingistä. Vuosikausia sen puolustus oli pitänyt mantšut kurissa. Nyt Wu 100 000 sotilaansa kanssa jäi kahden vihollisen väliin ja päätti luottaa mieluummin mantšuihin ja teki liiton Dorgonin kanssa.
27. toukokuuta 1644 nämä kaksi armeijaa kohtasivat yhdessä Li Zhichengin kapinallisjoukot. He voittivat taistelun, mutta Wun joukot heikkenivät taistelussa niin pahoin että ne joutuivat liittymään mantšujoukkojen tueksi kun ne valloittivat Pekingin 6. kesäkuuta 1644 ja alkoivat miehittää koko Kiinaa. Ming-lojalisteja ja kapinallisia vastaan käydyt taistelut kestivät noin 17 vuotta. Viimeinen Ming-dynastian jälkeläisenä kruununtavoittelija prinssi Gui yritti saada turvapaikkaa Burmasta, mutta hänet luovutettiin Wu Sanguin johtamille Qing-dynastian joukoille, jotka johdattivat hänet takaisin Yunnanin provinssiin missä hänet teloitettiin 1662.
[muokkaa] Feodaalihallitsijoiden kapina
Kolme antautunutta Ming-dynastian kenraalia palkittiin lojaalisuudesta Qing-dynastialle nimittämällä heidät feodaaliprinsseiksi (藩王) ja antamalla heidän hallittavakseen suuria maa-alueita etelä-Kiinassa. Nämä muuttuivat vähitellen varsin autonomisiksi ja keskusvallasta piittaamattomiksi. Yhden näistä kenraaleista eläkkeellejäännistä alkanut ristiriita johti kahdeksan vuotta kestäneeseen Qing-dynastian feodaaliprinssien kapinaan.
[muokkaa] Vallan voimistaminen
Kangxi (vallassa 1662 - 1722) johdatti Kiinan sotaretkille Tiibetiin, Zunghareja vastaan ja lopulta Venäjälle.
Voimakkaimmillaan Qing-dynastia oli keisari Yongzhengin (vallassa 1723 - 1735) ja hänen poikansa Qianlongin (vallassa 1735 - 1796) aikana. 1780-luvun alussa Qing-dynastian joukot valtasivat Alankomaiden siirtomaana olleen Taiwanin saaren.
[muokkaa] 1800-luku - oopiumisodat ja kapinoita
1800-luku oli vaikeaa aikaa mantšudynastialle. Huima väestönkasvu (143 miljoonaa vuonna 1750 -> 450 miljoonaa vuonna 1850) hankaloitti virkatutkintojärjestelmää, sillä paikkojen määrää ei lisätty. Dynastia vaikutti olevan loppuvaiheessa 1800-luvun alussa: virkamiehet olivat korruptoituneita, ylityöllistettyjä ja alipalkattuja. Myös armeijassa, etenkin mantšuarmeijassa, esiintyi korruptiota. Hoviin rakennettiin ylellisyyksiä ja rakennushankkeissa yleensäkin tuhlailtiin. Näissä olosuhteissa syntyi lukuisia kapinoita, joiden kukistaminen tuli kalliiksi.
Kenties suurimman ongelman aiheuttivat kuitenkin länsimaat. 1821 Kiina otti käyttöön vuoden 1729 lain, joka kielsi oopiumikaupan. Oopiumikauppa ja erimielisyydet tuomiovallasta saivat britit aloittamaan ensimmäisen oopiumisodan 1840. Nanjingin sopimuksessa 1842 Britannialle luovutettiin Hong Kong ja ulkomaat saivat lukuisia etuuksia Kiinassa.
Koska länsimaisten tekstiilien kysyntä Kiinassa ei vieläkään ollut länsimaiden toiveiden tasoista, Britannia vaati oopiumikaupan laillistamista. Muihin vaatimuksiin kuului mm. diplomaattien sijoittaminen Pekingiin. Vaateet saavuttaakseen Britannia ja Ranska käynnistivät toisen oopiumisodan (1856-1860), taustatukenaan Yhdysvallat ja Venäjä. Lisäongelman Kiinalle aiheutti samaan aikaan käytävä suuri Taiping-kapina. Kun britit ja ranskalaiset olivat ryöstäneet Pekingin 1860, Venäjä tarjoutui välittäjäksi kiistassa ja saikin rauhansopimuksen aikaan, ottaen itse korvaukseksi Vladivostokin Kiinalta.
Leskikeisarinna Cixi kaappasi itselleen vallan oopiumisotien jälkeen ja pitikin käytännön valtaa käsissään lähes kuolemaansa saakka 1908. Aluksi nimellisenä keisarina toimi Cixin alaikäinen poika Tongzhi, joka jäi historiaan Tongzhi-restauraation ansiosta. 1800-luvun lopulla länsimaiden imperialismi kiihtyi, Ranskaa vastaan käytiin vielä sota Vietnamin hallinnasta 1884-1885. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan-Japanin sota (1894-1895)
[muokkaa] Mantšuvallan kaatuminen
Sodan jälkeen Qing-dynastian lopun uudistusliikkeet saivat lisää potkua mm. Sadan päivän reformin kautta. Ulkomaisvastaisuus Kiinassa nousi myös entistä näkyvämmäksi tekijäksi boksarikapinan vaikutuksena. Kapinan jälkeen muutokset ja vallankumousliike voimistuivat, kunnes Wuhanin kansannousu lopulta johti Qing-dynastian kaatumiseen ja Kiinan tasavallan perustamiseen.
[muokkaa] Hallitsijat ja merkittävät hahmot
Luettelo kaikista Qing-dynastian keisareista löytyy sivulta Qing-dynastian keisarit, tässä joitakin merkittävimpiä sekä muita merkkihenkilöitä:
- Leskikeisarinna Cixi
- Keisari Kangxi
- Keisari Tongzhi
- Pu Yi (viimeinen keisari)
- Li Hongzhang
- Yuan Shikai
[muokkaa] Katso myös
- Kiinan dynastiat
- edellinen kausi: Ming-dynastia
- seuraava kausi: Kiinan tasavalta
- 1600-luku
- 1700-luku
- 1800-luku
- 1900-luku
