Punainen viiva (romaani)
Wikipedia
Punainen viiva on Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaistu teos. Kirja sijoittuu Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan keväälle 1907 ja kertoo Topi (Topias Topiaanpoika) ja Riika Romppasen (Retriika Euphrosyyne o.s. Juntunen) köyhän perheen elämästä ja ajatuksista tuona aikana. Topi oli vakuuttunut, että vetämällä punaisen viivan äänestyslipukkeeseen ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat.
[muokkaa] Katso myös
- Punainen viiva, Aulis Sallisen kirjan pohjalta säveltämä ooppera
Ilmari Kianto: Punainen viiva
Ilmari Kiannon Punainen viiva (1909) oli nopea kannanotto vuoden 1907 kevään lakiuudistukseen, joka salli äänioikeuden kaikille 24 vuotta täyttäneille, niin miehille kuin naisillekin. Noissa eduskuntavaaleissa oli ehdolla viisi puoluetta: sosiaalidemokraatit, nuorsuomalaiset, ruotsalaiset, maalaisliitto ja kristillinen työväenliitto. Kukin puolue koetti kerätä ääniä kansalta kiertelevien matka-agitaattoreiden kampanjapuheiden avulla. Punaisen viivan Kainuussa eleli paljon köyhiä ihmisiä, jotka kokoontuivat pitkienkin matkojen takaa kuulemaan ”soli-sali-rattien” päätähuimaavia lupauksia rahasta ja leivästä. Kirjassa ei edes mainita muita puolueita kuin sosiaalidemokraatit, sillä Punaisen viivan köyhien toivo paremmasta on saavutettavissa vain ”soli-sali-rattien” kautta, vetämällä punainen viiva.
Kirjan päähenkilöt, Tobias Topinpoika (”Topi”) ja Retriika Euphrosyyne Saarantytär (o.s. Juntunen) (”Riika”) Romppanen viiden lapsensa kera, asuvat erämaassa Korpiloukon mökissä köyhyyden ja kurjuuden keskellä. He eivät ole kovin vanhoja, mutta nälkä ja kova työ ovat katkeroittaneet heidät akaksi ja ukoksi. Vuosien vieriessä he ovat jo menettäneet uskon parempaan aikaan.
Sitten kyliltä kuuluukin kummia: ”-- tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.” Matka-agitaattorit kiihottavat kansan uskomaan, että vaalipäivästä lähtien pennit siirtyisivät rikkailta herroilta köyhille työläisille. ”Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?” tuumii Topikin kokouksen jälkeen. Lopulta punainen viiva koetaan taikatempuksi, joka muuttaa kaiken, ja niinpä Riikakin hätäpäissään vetäisee piirunsa niin lujaa, että ihan terä katkeaa kynästä.
Eduskuntavaaleihin ja erityisesti sosiaalidemokraatteihin liittyy toki ennakkoluulojakin. Vanhat ihmiset vierastavat politiikkaa kokien sen Jumalanvastaiseksi toiminnaksi, ja papit sekä muut varakkaat henkilöt ovat tietysti sitä vastaan, että heidän vöitään tulisivat sosiaalidemokraatit kiristelemään. Ristiriita uskonnon ja politiikan välillä ilmenee kansassakin: osa epäröi vetää vaalilappuun viivaa sosiaalidemokraateille peläten Jumalan kostoa synninteosta. Niin alkaa Riikakin kokea vaalien jälkeen kolmen lapsensa sairastumisen ja kuoleman Jumalan rangaistuksena.
Kun osoittautuu, ettei punaisen viivan vetäminen ollutkaan suora portti parempaan, eikä uudistuksia kuulu, alkaa Riikakin pohtia: ”Punainen viiva? – eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?”
Kirja kiertää tavallaan klassisen ympyrän, sillä se alkaa karhun mennessä talviunille ja loppuu karhun herätessä uuteen kevääseen. Karhu myöskin vetää oman punaisen viivansa, mutta se viiva on verivana Korpiloukkolaisen suonista. Karulla kirjalla on totisesti karu loppu, kun mahdollisesti raskaana oleva Riika jää yksin kahden lapsensa kanssa.
Punaista viivaa pidetään Kiannon parhaana teoksena. Se on tyylillisesti yhtenäinen ja hallittu, ja vaikka se kertoo vain siivun tuosta suuren muutoksen ajasta, ei lukija jää haikailemaan kokonaisuuksien perään.
