Pakko-oireinen häiriö
Wikipedia
Pakko-oireinen häiriö (OCD) on aivojen toimintahäiriö, tarkemmin ahdistuneisuushäiriö. Pakko-oireinen häiriö ilmenee monissa muodoissa, mutta tavallisimmin se esiintyy potilaan pakonomaisena haluna suorittaa joitakin rituaalinomaisia tehtäviä eli kompulsioita.
Pakko-oireisen häiriön erottaminen muista ahdistuneisuuden muodoista kuten tavallisesta jännityksestä ja stressistä on tärkeää. Henkilö joka vaikuttaa tiettyyn aiheeseen fiksoituneelta tai on täydellisyyttä tavoitteleva ei välttämättä sairasta pakko-oireista häiriötä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Oireet ja yleisyys
Moderni tutkimus on osoittanut että pakko-oireinen häiriö on paljon yleisempi kuin aiemmin luultiin. Noin 2-3 prosentilla Yhdysvaltain väestöstä oletetaan olevan pakko-oireinen häiriö tai sen oireita. Monet häpeilevät oireitaan, jonka vuoksi voi olla monia näihin lukuihin lukeutumattomia potilaita, ja täten prosentit voivat olla korkeammatkin.
Tyypillinen potilas suorittaa tehtäviä, (kompulsioita, pakkotoimintoja) saadakseen helpotusta obsessioiltaan. Muille nämä pakkotoiminnot saattavat näyttää turhilta. Potilaalle itselleen ne tuntuvat kuitenkin erittäin tärkeiltä ja täten ne pitää suorittaa tietyillä tavoilla ikävien seurausten pelon aiheuttaman stressin vuoksi. Potilas saattaa esimerkiksi tarkistella jatkuvasti onko hänen pysäköity autonsa lukittu, sytyttää ja sammuttaa valot useita kertoja ennen huoneesta lähtemistään ja jatkuvasti pestä käsiään ympäri vuorokauden.
Pakko-oireisen ihmisen rituaalit saattavat olla varsin yksityiskohtaisia. Esimerkiksi pakko-oireinen tupakoitsija voi uskoa että tupakoinnin lopettaminen on mahdollista vain 13. tai 27. kuukauden päivänä ja vain kun hänellä on illalla juuri neljä savuketta hallussaan.
Obsessiot eli pakkoajatukset ovat ajatuksia joita potilas ei voi lopettaa ajattelemasta. Tyypillisiä obsessioita ovat taudin saamisen pelko sekä itsensä tai toisten satuttaminen. Obsessiot ovat tyypillisesti automaattisia, tiheään esiintyviä, ahdistusta aiheuttavia ja vaikeita kontrolloida tai lopettaa. Potilas melkein aina obsessoituu asiaan jota hän eniten pelkää. Potilaat jotka pelkäävät loukkaavansa itseään tai muita ovat itse asiassa taipuvaisia todellisuudessa tekemään näin harvemmin kuin keskiverto henkilö.
Kompulsiot ovat toimintoja joita potilas suorittaa, yleensä toistuvasti, yrittääkseen saada obsessionsa menemään pois mielestään. Potilas joka pelkää taudin saamista peseytyy jatkuvasti ja välttää koskemasta likaisiin esineisiin tai roskiin. Yleensä toiminnot suoritetaan niin rutinoituneesti etteivät muut huomaa niitä. Tyypilliset kompulsiot ovat ylenmääräinen peseytyminen ja peseminen, tarkistelu, tavaroiden hamstraaminen, koskettelu, laskeminen ja järjestely sekä muut rituaalinomaiset toiminnot joiden potilas tuntee helpottavan obsessioon. Kompulsiot voivat olla nähtävissä olevia, kuten vaikkapa peseytyminen, mutta ne voivat olla myös pään sisäisiä rituaaleja kuten sanojen tai fraasien toistelua tai laskemista.
Suurin osa potilaista on tietoisia siitä ettei käytös ja ajatukset ole rationaalisia, mutta tuntevat itsensä pakotetuksi niihin saadakseen pelontunteet pois. Koska potilaat ovat tietoisia irrationaalisuudesta mutta eivät saa pakko-oireitaan pois, pakko-oireista häiriötä pidetään yhtenä turhauttavimmista ahdistuneisuushäiriöistä.
Pakko-oireinen henkilö, joka kompulsiivisesti tarkistelee onko etuovi lukittu, voi uskotella että oven tarkistelun aiheuttama ajankulu ja stressi eivät ole mitään verrattuna murtovarkaan uhriksi joutumisen aiheuttamiin ongelmiin ja ajattelevat siksi tarkistelun olevan parempi vaihtoehto. Käytännössä tämä voi johtaa pitkään tarkistelun kierteeseen.
Kaikki potilaat eivät toteuta pakkotoimintoja. Viime vuosina on diagnosoitu enemmän puhtaasti obsessiivista pakko-oireista häiriötä. Tämä pakko-oireisen häiriön muoto toteutuu vain pään sisällä.
Pakko-oireinen häiriö on erilainen kuin peliriippuvuus tai ylensyönti. Pakko-oireiset eivät aktiivisesti halua toteuttaa kompulsioitaan, kun taas peliriippuvaiset ja ylensyöjät saavat ainakin jonkun verran mielihyvää toiminnastaan.
Pakko-oireinen häiriö kuuluu ahdistuneisuushäiriöiden luokkaan psykiatrisissa sairauksissa, mutta kuten monet muut stressihäiriöt, se voi johtaa masennukseen ajan kanssa. Pakko-oireisen häiriön aiheuttama ahdistus voi johtaa toivottomuuden tunteeseen. Pakko-oireisen häiriön vaikutukset, varsinkin sen oireiden aiheuttama ajankäyttö, voivat aiheuttaa ongelmia töissä ja ihmissuhteissa.
Jotkut ihmiset kuitenkin ovat kykeneviä onnistuneeseen uraan ja ihmissuhteisiin ja monet osaavat piilottaa pakko-oireensa kokiessaan ne hävettäviksi.
[muokkaa] Aiheuttajat ja yhtä aikaa esiintyvät sairaudet
Tuoreet tutkimukset ovat paljastaneet mahdollisen geneettisen mutaation joka voisi olla pakko-oireisen häiriön aiheuttaja. Tiedemiehet ovat löytäneet hSERT-geenissä mutaation perheistä joissa esiintyy pakko-oireista häiriötä ja jotka eivät ole toisilleen sukua.
Väkivalta on harvinaista pakko-oireista häiriötä sairastavilla, mutta häiriö usein laskee elämän laatua. Myös tietoisuus häiriön irrationaalisuudesta voi olla tuskallista. Vakavaa pakko-oireista häiriötä sairastavilla henkilöillä voi viedä useita tunteja päivässä kompulsioihin. Obsession laukeamista välttääkseen ja usein myös välttävät tiettyjä tilanteita tai paikkoja.
Potilaat ovat pääsääntöisesti keskivertoa älykkäämpiä, sillä häiriön luonne vaatii monimutkaisia ajatuskuvioita.
Joillakin potilailla on myös yhtä aikaa esiintyviä sairauksia kuten Touretten syndrooma, dermatillomania, dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö ja trikotillomania.
Joidenkin tapausten uskotaan johtuvan ainakin osittain lapsuuden aikaisesta streptokokki-infektiosta. Näitä tapauksia kutsutaan nimellä PANDAS.
Miehillä pakko-oireinen häiriö saattaa ainakin osittain johtua alhaisista estrogeenitasoista.
[muokkaa] Hoito
Käyttäytymisterapia (BT) ja kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) ovat pakko-oireiseen häiriöön sopivia hoitomuotoja. Lääkkeet voivat nopeuttaa ja helpottaa hoitoa, mutta asiantuntijoiden mukaan nämä kaksi terapian muotoa ovat selvästi parhaat vaihtoehdot. Lääkkeet yleensä eivät hillitse oireita yhtä hyvin ja oireet palaavat jos lääkitys lopetetaan.
BT:ssä tai CBT:ssä käytetään ERP:tä - aluksi esimerkiksi tautikammoinen joutuu koskettamaan jotakin vain miedosti "saasteista", kuten pyyhettä joka on koskettanut toista pyyhettä joka on koskettanut "likaisessa" paikassa (esimerkiksi koulussa) ollutta kirjaa koskettanutta hammastikun päätä. Sen jälkeen he tajuavat että he voivat koskettaa jotakin hieman enemmän "saasteista".
Lääkehoitoon ovat sopivia SSRI-lääkkeet paroksetiini (Seroxat, Optipar, Paroxetin Alpharma, Paroxetin Generics, Paroxetin ratiopharm, Serodur, Paxil), sertraliini (Zoloft), fluoksetiini (Seronil, Fluoksetiini Ennapharma, Fluoxal, Fluoxetin Biochemie, Fluoxetin Generics, Fluoxetine Ranbaxy, Fluoxetine Stada, Fluxantin, Fontex, Seromex, Prozac), fluvoksamiini (Fevarin, Fluvosol, Luvox), sitalopraami (Cipramil, Citalopram Alpharma, Citalopram Biochemie, Citalopram Generics, Citalopram-ratiopharm, Emocal, Sepram, Celexa) kuten myös trisykliset masennuslääkkeet ja niistä erityisesti klomipramiini (Anafranil). Jotkut lääkkeet kuten gabapentiini on myös todettu toimiviksi hoidossa. Oireet tahtovat palautua kun lääkitys lopetetaan. Pakko-oireisen häiriön hoitoon sopivat annokset ovat fluvoksamiinilla enintään 300 mg/vrk, fluoksetiinilla 40-80 mg/vrk, sertraliinilla enintään 200 mg/vrk, paroksetiinilla 40-60 mg/vrk, sitalopraamilla enintään 80 mg/vrk ja klomipramiinilla enintään 250 mg/vrk. Ainakin joidenkin tutkimusten perusteella minimiä pienemmät annokset eivät olleet merkittävästi lumelääkettä tehokkaampia.
Tuoreiden tutkimusten mukaan opioidit voivat vähentää oireita merkittävästi, joskin niiden addiktiivisuus lienee esteenä pakko-oireisen häiriön hoidossa niiden avulla. Anekdotaalisten raporttien mukaan jotkut potilaat ovat toimivasti lääkinneet itseään opioideilla, vaikkakin näiden käyttöä ei suositella juuri addiktiivisuuden vuoksi.
Hallusinogeenit kuten psilosybiini ja LSD ovat vähentäneet pakko-oireisen häiriön oireita jopa useiksi kuukausiksi nautinnan jälkeen joillakin ihmisillä. Niiden tehokkuutta hoidossa tutkitaan.
