Lakeuden risti
Wikipedia
Lakeuden risti on 1957–59 rakennettu ja 1960 käyttöön vihitty kirkkorakennus Seinäjoella. Sen on suunnitellut akateemikko Alvar Aalto. Kirkko sijaitsee Aaltokeskuksessa kaupungintalon ja kirjaston välittömässä läheisyydessä. Erityisen tunnetuksi kirkon on tehnyt sen 65 m korkea kellotorni, josta näkyy lähes koko Seinäjoen kaupunki. Se onkin turistien suosima matkailukohde. Lakeuden risti on museoviraston suojelema kuten koko muukin Aaltokeskus.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kirkon historia
Seinäjoen asemanseudun tultua kauppalaksi 1931 Törnävän kirkko jäi maalaiskunnan puolelle, eikä kauppalalla ollut omaa kirkkoa. Asia korjattiin hankkimalla rukoushuone, jonka sali vihittiin kirkoksi. Se oli kuitenkin kovin pieni, joten kirkkovaltuusto teki 1943 periaatepäätöksen tonttien hankkimisesta uutta kirkkoa varten. Koska seurakunnan taloudellinen tilanne oli heikko, rakennushanke eteni hitaasti.
[muokkaa] Suunnittelu
Vuonna 1951 kirkon suunnittelemisesta järjestettiin yleinen kilpailu, johon osallistui 45 arkkitehtiä. Kilpailun voittajaksi valittiin ehdotus Lakeuksien risti, joka osoittautui akateemikko, professori Alvar Aallon ja hänen avustajiensa työksi. Aallon ehdotusta – jonka nimi muutettiin myöhemmin Lakeuden ristiksi – pidettiin ylivertaisena muihin verrattuna, sillä yhtenä ehtona oli ollut, että kirkko voisi toimia hiippakunnan tuomiokirkkona. Tuolloin nimittäin Seinäjoesta suunniteltiin uuden hiippakunnan keskusta. Piispanistuin sijoitettiin kuitenkin Lapualle.
Vaikka kilpailutoimikunta suositteli yksimielisesti Aallon ehdotusta uudeksi kirkoksi, rakennustyöt viivästyivät. Suurimpana syynä olivat rakentamisen aiheuttamat taloudelliset rasitukset. Aalto oli ehdottanut suunnitelmassaan kirkkoa päällystettäväksi hiotulla mustalla graniitilla, mikä olisi kuitenkin aiheuttanut liian suuria kustannuksia. Suunnitelmasta jouduttiin osin luopumaan.
[muokkaa] Rakennustyöt
Kirkkovaltuusto hyväksyi uusitun ehdotuksen, jonka mukaan kirkon rakentaminen aloitettaisiin vuonna 1957. Seuraavana vuonna vasta perustetun Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli hyväksyi piirustukset, vaikka se pitikin kirkkoa liian suurena ja epäili kauppalan kykyä rakentaa kirkkoa. Rakennustyö annettiin tarjouskilpailun jälkeen paikalliselle rakennusliikkeelle, joka aloitti työt 25. toukokuuta 1957. Harjannostajaisia vietettiin tammikuussa 1958. Taloudellinen tilanne oli edelleen huono, ja näytti siltä, että kellotornin rakentamisesta oli luovuttava. Keräysten ja lahjoitusten ansiosta rakentamista saatettiin kuitenkin jatkaa, ja kellotorni valmistui syksyllä 1958. Seuraavana kesänä kirkon annettiin kuivua kunnolla, minkä jälkeen kirkkoon asennettiin muun muassa urut ja penkit. Käyttöön Lakeuden risti vihittiin 10. huhtikuuta 1960.
[muokkaa] Kirkon yleiskuva
Kirkon seinäpinta on muurattu tiilestä, ja se on slammattu valkoiseksi. Seinien alaosa on päällystetty hiotulla mustalla graniitilla kuten myös toimituskappelin seinät. Kirkon katto on kuparia. Varsinaisen kirkko-osan tilavuus on 17 000 m³. Lattiapinta-alaa koko kirkkorakennuksessa on yli 1 600 m².
Lakeuden ristin kirkkosali on muodoltaan katedraalikirkko. Salissa on 1 200 istumapaikkaa. Lisäksi urkuparvella on 24 paikkaa. Sali on 47 m pitkä, ja sen lattia kohoaa, niin että salin takaosa on 60 cm etuosaa korkeammalla.
[muokkaa] Sisustus
Kirkon sisustus on kauttaaltaan Alvar Aallon suunnittelemaa. Penkkejä kirkossa on 82, ja ne on tehty punahongasta. Penkit on käsitelty vahalla, jotta penkkien puuaines säilyttäisi aidon värinsä. Mainittakoon, että yli puolet penkeistä hankittiin lahjoitusvaroin. Lakeuden ristin kattokruunut ovat tompakkia, ja ne on valmistanut pääosin käsityönä Valaistustyö Eino Hirvonen.
Kirkon urut ovat Kangasalan urkutehtaan valmistamat. Urkujen koneisto on sähköpneumaattinen. Urkuihin kuuluu lisäksi 52 itsenäistä äänikertaa ja kellot, neljä sormiota ja jalkio. Julkisivu on Aallon käsialaa.
Kuoriosan lattia, saarnatuoli, alttaripöytä sekä piispanpenkit ovat italialaisesta Blanc Clair -marmorista. Piispanpenkkien siivekkeet ja polvistumispenkit on tehty valkopyökistä, ja niiden pehmusteet ovat mustaa nahkaa.
Alttarivaatteita – alttarin esivaate, alttariliina ja kirjatelineen liina sekä saarnatuolin kirjateline – on viisi eri liturgista väriä. Myös ne ovat akateemikko Aallon suunnittelemia. Alttarivaatteet on valmistanut helsinkiläinen Käsityönystävät Oy. Poikkeuksen tästä tekee saarnatuolin kirjatelineen liina, jonka on tehnyt taiteilija Ellen Alakanto.
[muokkaa] Kellotorni
Varsinaisen kirkkorakennuksen pohjoispuolella oleva kellotorni on 65,2 m korkea. Tornissa on näköalatasanne, jonne pääsee hissillä tai rappusia pitkin, joissa 276 askelmaa ja välillä on 16 lepotasannetta. Kirkonkellot, joita on kolme kappaletta, on valanut länsisaksalainen Gebrüder Rinckerin kellovalimo. Niiden painot ovat 1 828 kg, 1 191 kg ja 841 kg. Isoimmassa kellossa on teksti GLORIA IN EXCELSIS DEO, keskimmäisessä SE ON TÄYTETTY ja pienimmässä KIITÄ HERRAA, MINUN SIELUNI. Aikakellon on lahjoittanut Seinäjoen kauppala. Tornin jokaisella sivulla on kellotaulut. Kellotornin juurella oleva veistos, joka kuvaa pulppuavaa lähdettä, paljastettiin Seinäjoen seurakunnan 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1963. Se on hankittu lahjoitusvaroin, ja sen suunnittelija on Alvar Aalto.
[muokkaa] Kirkon ympäristö
Kirkkokadun ja Koulukadun kulmauksessa sijaitsevan Lakeuden ristin länsipuolelle rakennettiin 1965–66 seurakuntakeskus, jota on toisinaan kutsuttu sosiaalikirkoksi. Sen ja kirkkorakennuksen välissä on kirkkopiha, joka on suunniteltu niin, että siinä voidaan järjestää ulkoilmatilaisuuksia. Keskuksen seurakuntaosaan kuuluvat seurakuntasali ja sen eteistilat, kerho- ja kirjastotilat sekä toisessa kerroksessa olevat pyhäkoululuokat ja musiikkisali. Kellarikerroksessa sijaitsevat askartelu-, nuoriso-, liikunta- ja partiotilat. Kirkkoherran virasto, taloustoimisto ja kokoustilat ovat rakennuksen länsisiivessä.
Kirkkorakennuksen itäpuolella on Pajuluomaan rajoittuva Kirkkopuisto, jossa on Terho Sakin muovaama patsas Heimotulet. Se paljastettiin karjalaisjuhlien yhteydessä 1965. Myös Karjalanmuistojen kivenä tunnettu patsas kuvaa sitä, kuinka viime sodissa kotinsa menettäneet karjalaiset ovat onnistuneet sopeutumaan yhteiskuntaan uusilla asuinalueillaan ja toisaalta kuinka he on kyenneet säilyttämään siteet menneisyyteensä.
[muokkaa] Lähteet
- Reino Ala-Kulju (1963): Seinäjoen kirja, s. 253–266 ISBN puuttuu kirjasta.
- Annikki Kyttä – Tenho Takalo 1977: Seinäjoen historia II, s. 242–249 ISBN 951-99131-5-7
- Seinäjoen seurakunnan Internet-sivut
