Käyttäytymistiede

Wikipedia

Käyttäytymistiede (usein myös behaviorismi) on psykologian lähestymistapa, joka perustuu olettamukseen, että käyttäytyminen on mielenkiintoista ja tieteellisen tutkimuksen arvoista. Tässä laajassa lähestymistavassa on erilaisia korostuksia. Eräät behavioristit väittävät yksinkertaisesti, että käyttäytymisen havainnointi on paras tai otollisin keino tutkia psykologisia ja psyykkisiä tapahtumia. Toiset uskovat, että se on itse asiassa ainoa keino selvittää tällaisia tapahtumia, kun taas toiset väittävät, että käyttäytyminen itsessään on ainoa otollinen psykologian tutkimuskohde, ja että yleisillä psykologisilla termeillä (kuten uskomus, päämäärät jne.) ei ole muita viittauksia ja/tai ne viittaavat vain käyttäytymiseen. Tämän näkökulman kannattajat viittaavat joskus enemmänkin omiin tutkimuksiinsa käyttäytymisen jäsentelyssä tai käyttäytymistieteissä, eivät niinkään psykologiaan.

Käyttäytymismalli on ohjeistus, jonka mukaan on käyttäydyttävä tietyssä tilanteessa tai roolissa. Mallin syntymisestä käytetään termiä ehdollistuminen.

[muokkaa] Behavioristisen psykologian historia

Ensimmäiset psykologiaa behavioristisesti lähestyneet tutkijat olivat venäläisiä. Kuuluisin heistä oli Ivan Pavlov (1849–1936), jonka luoma klassisen ehdollistumisen esimerkki tunnetaan nimellä Pavlovin koira: koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolan valumaan, ja kun tätä oli toistettu tarpeeksi, koira alkoi kuolata myös pelkän kellon äänestä.

Yhdysvaltalaisista 1900-luvun alkupuolen behavioristeista tunnetuimmat ovat Edward Lee Thorndike (1874–1949) ja John Watson. Watsonin kuuluisuuteen liittyy myös varjopuoli - hänen kokeensa Pikku Albertina tunnetun lapsen kanssa ovat muodostuneet varoittavaksi esimerkiksi kontrolloitujen psykologisten kokeiden saralla.

Watson uskoi ihmisen olevan syntyessään "tyhjä taulu" (tabula rasa, lat.), ja koko persoonallisuus on ehdollistumisen tulosta. Yhdeksänkuukautisen Albertin lisäksi koetilanteessa oli valkoinen kesy hiiri. Aina, kun lapsi kurotti hiirtä leikkiäkseen sen kanssa, hänet säikäytettiin metallisella kolahduksella. Hänen ehdollistunut pelkonsa hiireen laajeni pian kattamaan myös muita valkoisia ja karvaisia asioita: angorakanit, turkit ja tiettävästi myös valkopartaiset miehet pelottivat Albertia yhtä lailla. Albertin myöhemmistä vaiheista ei ole tarkempaa tietoa, toiset huhut kertovat lapsen olleen loppuikänsä neuroosien vallassa, mutta psykologit olettavat, että ilman toistoa vahvatkin ehdollistumat lientyvät jokseenkin helposti.

Nykybehavioristit myöntävät, että myös kognitiolla on sijaa persoonan kehittymisessä, ja alkuaikojen tabula rasa -käsityksestä on luovuttu.