Johannes Virolainen

Wikipedia

Tätä artikkelia on pyydetty kuvitettavaksi.
{{{toive}}}

Johannes Virolainen (s. 31. tammikuuta 1914, Viipurin maalaiskunta – k. 11. joulukuuta 2000, Lohja) oli maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, maalaisliittolainen (sittemmin keskusta) poliitikko ja valtioneuvos. Hän kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän on myös toiminut pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 1945–1983 ja 1987–1991.

Sisällysluettelo

1 Nuoruus ja sotavuodet
2 Varhainen poliittinen ura
3 Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja
4 Viimeinen vuosikymmen politiikassa
5 Koko kansan valtioneuvos
6 Johannes Virolaisen ura lyhyesti
7 Tiesitkö että...
8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Nuoruus ja sotavuodet

Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä. Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932.

Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 ja lähti sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan maa- ja metsätaloustieteitä ja valmistui 1938 maa- ja metsätaloustieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi. Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maa- ja metsätaloustieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä.

Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisinvallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja Talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan rauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.

Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne Viipurin maalaiskunnan evakot oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli täysraitis.

[muokkaa] Varhainen poliittinen ura

Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. 1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä.

Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen.

Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut.

[muokkaa] Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja

Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue tavoitteena laajentaa kannattajapohjaa maaseudulta myös kaupunkeihin. 1964 Virolaisesta tuli myös pääministeri Maalaisliiton, Kokoomuksen sekä suomalaisen ja ruotsalaisen kansanpuolueen muodostamaan enemmistöhallitukseen. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen.

Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.

1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat Keskustan ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

[muokkaa] Viimeinen vuosikymmen politiikassa

Virolaisen ja Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko Virolaisen ja Kekkosen välillä tapahtui 1979. Kokoomus oli jätetty oppositioon huolimatta sen eduskuntavaaleissa saamasta suuresta vaalivoitosta, ja Virolainen totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että takana ovat ulkopoliittiset "yleiset syyt". Ilmauksesta suuttunut Kekkonen moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa".

Seuraavana vuonna Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden Paavo Väyryselle. Puolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisen suosiota laski myös avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän avioitui 1981. Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen myös siihen, että Virolainen putosi eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa 38 edustajavuoden jälkeen.

Virolaisella oli kuitenkin vielä suosiota. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin. Tämä oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä. Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991.

[muokkaa] Koko kansan valtioneuvos

Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Lisäksi hän julkaisi ahkerasti muistelmateoksia. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja olivat tuttu näky juhlissa ja lehtien sivuilla.

Johannes Virolainen kuoli joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas.

[muokkaa] Johannes Virolaisen ura lyhyesti

Maa- ja metsätaloustieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori 1951.
Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkö 1942–1944, sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö 1944–1948.
Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue) 1945–1983 ja 1987–1991, eduskunnan puhemies 1966–1968 ja 1979–1983.
Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946–1964, puheenjohtaja 1964–1980.
Pääministeri 1964–1966 (porvarihallitus).
Lukuisia ministerintehtäviä: ministeri sisäasiainministeriössä 1950–1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953–1954, 1956–1957 ja 1968–1970; ulkoasiainministeri 1954–1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961–1963 ja 1977–1979; valtiovarainministeri 1972–1975.
Johannes Virolainen lauloi albumillisen suomalaisia kansanlauluja vuonna 1994. [1]

[muokkaa] Tiesitkö että...

Kansan suussa Johannes Virolaisesta on usein leikkisästi käytetty anagrammia Vihannes Jorolainen.
Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987–1988), Pulttibois (1989–1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius, ja niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä tai olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Edeltäjä:
V. J. Sukselainen

Keskustapuolueen puheenjohtaja
1964–1980

Seuraaja:
Paavo Väyrynen

Edeltäjä:
[[]]

Maaseudun Nuorten Liiton puheenjohtaja
1950–1954

Seuraaja:
Pekka Silvola

Suomen pääministerit

Edeltäjä:
Mauno Koivisto

Suomen valtiovarainministeri
1972-1975

Seuraaja:
Heikki Tuominen

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org../../../j/o/h/Johannes_Virolainen_ca4d.html